Luvattoman kauan on aikaa kulunut edellisestä päivityksestä. Pahoitteluni siitä ja lupaamme parantaa tapamme. Toki facebookiin olemme päivitelleet kuvia ja kuulumisia tasaiseen tahtiin. Tykkääthän sinäkin meistä, tykkääthän? www.facebook.com/forsmannit Oikeastaan Costa Ricassa ei oikein ollut enää mitään isompaa päiviteltävää eikä minulla oikein ollut aikaakaan. Syy miksi jumiuduimme Playas del Cocoon niinkin pitkäksi aikaa on se että päätin kouluttautua hieman lisää sukelluksen saralla ja siinä sitä sitten vierähtikin useampi viikko. Noista tapahtumista luvassa oma kappaleensa myöhemmin kunhan olen ensin saanut uuden korttini haltuuni…
Lähtö Coco Beachiltä ei tuntunut oikeastaan yhtään haikealta. Jotenkin oli vain sellainen olo että nyt tämä on nähty. Ei sillä, että se olisi epämiellyttävä paikka, mutta se jokin sieltä vain puuttui. Ehkä se jokin on jotain sellaista omaperäistä paikallista, jota kokee vain siellä. Coco Beachillä sellaista ei ollut. Ei minkäänlaista omaa kulttuuria vaan 80% ihmisistä on eläköityneitä ja alkoholisoituneita Kanadalaisia, 15% awesome jenkkejä ja loput 5% muita kansallisuuksia. Meillä ei ole minkäänlaista käsitystä Costa Ricalaisesta ruoasta, musiikista taikka mistään muustakaan Tico-kulttuuriin liittyvästä pl. lasten käytös uima-altaalla! :) Lyhyesti sanottuna paikka on oikein kunnon turistirysä joka on rakennettu täysin turistien ehdoilla. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin tuntemuksiamme Costa Ricasta. Maa on todella kaunis, ehkä kaunein missä koskaan olemme olleet. Ihmiset ovat mielettömän mukavia ja jos joku kysyisi minulta, suosittelisin ehdottomasti matkustamista sinne. Me emme nähneet maasta kuin pintaraapaisun, mutta uskoisin että jonain päivänä menemme takaisin ja perehdymme siihen hieman paremmin.
Matka kohti Panaman rajalla sijaitsevaa Paso Canoasia starttasi aamulla vuokra-autolla, jonka hain edellisenä päivänä Liberiasta n.45min bussimatkan päästä. Päädyimme vuokra-autoon puntaroituamme bussilippujen hintaa ja aikatauluja. Bussimatkaan olisi helposti vierähtänyt 18 tuntia ja hintakaan ei olisi jäänyt kovinkaan paljon edullisemmaksi. Aika ja matkustusmukavuus siis menivät tälläkin kertaa etusijalle.
Matka taittui mukavasti ja turhia ketunlenkkejäkin tuli ainoastaan yksi ja sekin alle 10 km. Matkaa kertyi 500 km ja aikaa kului taukoineen kymmenisen tuntia. Tiet olivat pääsääntöisesti yllättävänkin hyvässä kunnossa varsinkin Puntarenasin jälkeen eikä maisemissakaan ollut valittamista.
Paso Canoas oli kaaos. Aivan törkeä sekamelska joka puolella ja autolla mentiin siitä mistä mahtui ja jos ei mahtunut niin mentiin silti tai ainakin yritettiin. Itse koitin kuitenkin pitää auton kolhuttomana kun en noita ylimääräisiä kaskovakuutuksia liiemmälti vuokrasopimukseen sisällyttänyt. Hotelli löytyi kohtalaisen helposti ja se oli varsin mukava. Ajaessamme hotellin suuntaan Aaron näki valon. Kultainen M-kirjain punaisellla taustalla. Herra ei tahtonut housuissaan pysyä ja sinnehän se oli sitten mentävä koko perheen voimin. Pojat tykkäsi ja itselle ja Satulle tuli ällöttävä olo. Kahden kuukauden terveysruokavalio Costa Ricassa oli siis jättänyt jälkensä. No, ei meistä kumpikaan ole koskaan Mäkkäristä perustanut, mutta emme myöskään ole ns. kuppiin sylkeneet. Saapa nähdä miltä tuntuu kun seuraavaksi pääsemme Burger Kingiin! :)
Rajan ylitys on lukemamme mukaan haastava homma johon pitää varata ainakin muutama tunti. Olimme siis aamulla hyvissä ajoin liikkeellä ja auton palautuspistettä etsiessämme taisimme pyörähtää Panaman puolella huoltoasemalla uparia tehdessämme. Raja on siis käytännössä auki ja siitä pääsee täysin vapaasti kulkemaan puolelta toiselle. Paperihommat kuitenkin pitää saattaa kuntoon jos mielii lentää maasta pois. Vuokraamo löytyi hetken pyörimisen jälkeen ja tiputin perheen kassien kanssa lähemmäs rajaa. Autoa palauttaessani vuokraamon setä ehdotti että voisi tulla näyttämään missä saamme maksaa maastapoistumisveron ja muut asianmukaiset liput ja laput täytettyä. Asia selvä. Pääsin oikein autokyydillä lippuluukulle josta pyydettiin kaavake joka piti täyttää, sen jälkeen siirtyä maksamaan automaatille 7$ vero luottokortilla ja sitten vielä kolmannelle luukulle hakemaan leima passiin että vero on maksettu. Tämä piste ei siis sijaitse rajalla vaan reilut puoli kilometriä ennen sitä. Sitten takaisin poikien ja Satun luokse ja kassivahdin vaihto. Satu ja pojat hyppäsivät autoon ja setä kuskasi heidät suorittamaan saman operaation rahastuspisteeseen. Uskomattoman ystävällistä palvelua vuokraamon herralta. Ilman tätä setää olisi saattanut olla hermo pinnassa ja operaatioon olisi varmasti kulunut nuo kolme tuntia.
Itse rajan ylitys tapahtui kivuttomasti eikä jonoja juurikaan ollut. Panamaan mennessä piti vielä ostaa taalalla kiva tarra passiin jotta sai jatkaa perille asti. Tuossa samassa pisteessä tuli toinen setä tiedustelemaan olimmeko kenties menossa Panama Cityyn? Juu, kyllä ollaan ja bussikyyti pitää etsiä. Setä ampaisi huutaen kulman taakse ja palasi luoksemme hetken kuluttua ja kertoi että nyt on kiire, bussi lähtee heti. Ahaa! Tämä herrasmies oli siis käynyt pysäyttämässä bussin jotta ehdimme mukaan. Uskomattoman ystävällistä toimintaa. Hyppäsimme tietenkin bussin kyytiin ilman lippuja tietenkin ja odottelimme että paljonkohan tämä lainkaan tulee maksamaan? Parin tunnin ajelun jälkeen kuski möi meille liput 68$ hintaan. Neljä henkeä päivä bussissa 68$. Tällaista joukkoliikenteen tulisi Suomessakin olla!!!
10 tunnin bussimatka sujui kohtuullisen kivuttomasti ja taukoja oli riittävästi. Panama Cityyn saavuimme illalla kahdeksan nurkilla ja bussiasemalta taksimatka hotellille vei viitisentoista minuuttia. Seuraavan päivän vietimme valtavassa ostoskeskuksessa vaatteita shoppaillen sekä Suuntoon uutta remmiä etsien. Vaatteita löytyi, mutta remmiä ei. Seuraavana aamuna kello soi 4:30 ja oli aika siirtyä lentokentälle. Panamasta ei siis kertynyt juuri mitään kokemuksia kuin ostari ja edulliset taksikyydit.
Lähtöselvityksessä oli hyvin lähellä ettei viilipyttymäinen Jari avannut sanaista arkkuaan kun kaksi kasseistamme oli ylipainoisia ja kaksi hyvinkin paljon alipainoisia ja jouduimme siis siirtämään tavaraa kassista toiseen. Olihan kyseessä kuitenkin niinkin valtavia ylityksiä kuin 3,8kg ja 1,2kg. Tuli mieleen Lontoon näsäviisaat tiskinvartijat kun jouduin kolmannen lennon jälkeen laittamaan käsimatkatavarani ruumaan kun se ei mahtunut mittalaariin "easily"!
Lento Ecuadoriin kulki kätevästi Miamin kautta. Ensin siis Panamasta 2000km pohjoiseen ja sieltä 3000km takaisin etelään. Hiilijalanjälki tuli siis varmasti jätettyä! Ja tottakai Ameriikkan kautta kun mennään niin kasseja ei voi selvittää suoraan kohteeseen vaan ne pitää noutaa hihnalta, raahata toiseen päähän terminaalia ja jättää taas hihnalle. Tuota kassihölmöilyä lukuunottamatta kaikki tähänastiset Ameriikanvierailut ovat olleet todella kivuttomia. Aika moni varoitteli meitä ennen reissua että varautukaa että jenkkilässä nuo rajamuodollisuudet vie ikuisuuden. En yhdy tuohon mielipiteeseen.
Matka Costa Ricasta korkeanpaikanleirille Ecuadorin Quitoon meni mukavasti. Uskomatonta kuinka kiltisti pojat matkustivat pitkän automatkan, bussimatkan sekä lentopäivän. Kaipa se auttaa kun aloittaa psyykkaamisen hyvissä ajoin ja kertoo että luvassa on raskas matka. Toki kiitos kuuluu jälleen kerran iPadeille, Roviolle ja Lasten Kirjakerholle.
Kaikki siis hyvin ja maisemat ovat mahtavia. Ilmasto täällä on kuin Suomen kesä; Päivällä on lämmin jos aurinko paistaa. Jos taas aurinko menee pilveen, on kylmä. Ei siis puhettakaan että olisi hetkeäkään sopivasti vaatteita päällä. Öisin vaatteita on sopivasti, kun laittaa päälle kaiken mikä vain hiukankin lämmittää…
