lauantai 24. toukokuuta 2014

Galapagos osa 2

Ja tarina jatkuu. Uusi hotelli oli siis varsin mukava vanhaan verrattuna jo sijaintinsa ja ennenkaikkea asiakaspalvelun puolesta. Jälkimmäinen viikko vierähti myös sukellusten, laavatunnelien, kraatereiden, kilpikonnien, tortuga bayn, Aaronin synttäreiden ja uusien unikaverien hankkimisen parissa.

Muuton suoritettuamme päätimme lähteä jälleen patikoimaan kohti Tortuga Bayta. Reppu täyteen keksejä, maskeja, snorkkeleita ja vettä ja tassua toisen eteen. Alkumatka menikin ihan mukavasti kunnes eilinen oksennussankari kertoi, ettei voi oikein hyvin. Aaron jäi äitin kanssa hiukan huilaamaan ja me jatkoimme Henkan kanssa matkaa miehissä ajatellen, että kyllä ne meidät kiinni saa. Ei saanut. Sen sijaan puolen tunnin kuluttua Jeesuksen näköinen kaveri liiteli polun yllä kohti meitä ja huusi: "Amigo!!!" Saavutettuaan meidät hän kertoi että toinen pojistani voi ilmeisesti hiukan huonosti ja että meidän pitäisi kääntyä takaisin. Selvä homma! Eikun täyskäännös vasempaaaaaaan……… päin ja kohti oksennussprinkleriä. Hetken kuluttua saavuimme sairastuvalle ja siellähän se lakananvalkea Aaron odottelikin iloisena äiskän kanssa. Ei tainnut se eilinen sittenkään olla merisairautta. Huilailimme hetken polun reunalla ja odottelimme josko pikkumiehen olo hiukan paranisi. Siinä odotellessa seurailimme lintuja ja ne seurasivat meitä. Eräs laji, jonka ristimme Galapagoksenvarpuseksi, oli varsin tuttavallisella tuulella ja ilmeisesti pesävärkkiä vailla. Tyyppi lenteli sen kummempia kyselemättä nokkimaan meidän hiuksiamme. Tai voihan olla että se oli vain avulias ja päätti nokkia kaikki täit päistämme… 

Veto poissa
Pari tsirppaa
Kraaterita, maakilpikonnia ja tunnelia varten otimme kylältä taksin ja suuntasimme kohteeseen. Nuo kuopat sijaitsevat, yllätys yllätys, lähes keskellä saarta jonne on noin puolen tunnin ajomatka. Taksikuski veloitti reissusta 40$ ja se piti sisällään myös visiitin kilppareita ja laavatunnelia ihmettelemään. Kyseessä on siis varsin yleinen yhdistelmä niistä harvoista reissuista joita turisti voi saarella tehdä ilman virallista opasta. Kraaterit olivat komeita ja käsittämättömän kokoisia. Ei pysty tajuamaan sitä voimaa jolla laava on aikanaan tuolta reiästä tursunnut.


Toinen
Pakollinen selfie
Äijät

Kilpparit ja tunneli puolestaan sijaitsevat hiukan "päätiestä" sivussa ja ne ovat siellä niinsanotusti vapaana, eli oikeassa elinympäristössään. Kyseessä ei siis ole eläintarha vaan jonkun omistama tontti jolla kilpparit asuvat. Ilmaista tämäkään ei tietenkään ole vaan maanomistajan huudeilla klompsiminen maksaa 4 taalaa per nenä. Samalla tontilla sijaitseva tunneli oli oikein valaistu ja samalla ainakin minun mielestäni pilattu. Loisteputkien loisteessa tuo paikka ei oikein tuntunut kovinkaan vaikuttavalta. Hieno se oli silti mutta se jokin kuitenkin jäi puuttumaan.




Tällä viikolla kohdalle osui myös hieman suojaisampi sukelluskohde jossa pojatkin pääsivät hyppäämään veteen. Läheinen ranta oli täynnä merileijonia ja meidän saapuessa paikalle, tuntui kuin ne kaikki olisivat tulleet leikkimään kanssamme. Siellä sitä oltiin sulassa sovussa merileijonien kanssa niiden pitäessä meitä pilkkanaan uimataitojensa ja nopeutensa kanssa. Mieletöntä!



Kävimme myös Las Grietas nimisellä kanjonilla jonne pääsystä varoiteltiin että on oltava hyvät kengät ja hyvä kunto jotta pärjää kivikkoisella ja mäkisellä polulla. Nivvarmaa! Kusiluistimet jalkaan ja menoksi. Aluksi piti ottaa taksivene sataman toiselle puolelle josta vajaan kahden kilometrin patikkaretki alkaisi. Polku oli hyvä ja jossain välissä loppupäässä saattoi joku pieni mäkikin olla. Kivikkoa oli joo ja pojat pelasivat "ei saa jalat koskea maahan" peliä. Mahtaako tuo peli muuten kulkea jotenkin geeneissä kun en minä sitä ainakaan ole opettanut ja muistan itse harrastaneeni samaa pikkunaperona? Yhtä kaikki, polku oli helppo. Kehotukset vaelluskengistä ja hyvästä kunnosta ovat joko vanhaa tietoa tai sitten kanjonilla on käynyt perus Amerikkalainen kaduntallaaja joka on haastanut luonnonpuiston oikeuteen kun ei jaksanut raahata ruhoaan loppuun asti. Perillä odotti hieno kanjoni jonne voi hypätä arviolta 15 metrin korkeudesta tai kävellä rappusia pitkin. Emme hypänneet! Joku paikallinen teki mallihypyn tyttöystävälleen. Tarina ei kuitenkaan kerro kävikö herralla myöhemmin flaksi. Toivottavasti! :)

After...
Before...


Toiseksi viimeisen päivän vietimme Tortuga Baylla ja tällä kertaa pääsimme perille asti ilman oksentelua. Mennessä tuntui hauskalta katsella ihmisiä ihmettelemässä iguaaneja jotka nousevat merestä rannalle lämmittelemään. Noi on niiiin nähty, taisi joku seurueemme pienimmistä ohimennen tokaista. :) Perillä luvassa oli perusmeininkiä eli snorkkausta, aurinkoa ja majanrakennusta. Majanrakennus tosin oli hieman yksipuolista Aaronin ollessa majan kuningas ja komennellessa Henkkaa hakemaan rakennustarvikkeita aina vain kauempaa ja kauempaa. Kuinka joku saattaa olla tuollainen? Itselle ei pikkupoikana tullut mieleenkään sulloa selkäreppua täyteen kiviä ja sanoa omalle rakkaalle pikkuveljelle että pääset mukaan hiihtoretkelle jos kannat mun repun… 

Rakennushommia
Noutakaa minulle lisää materiaalia


Valmis rakennus
Ja lopuksi tietenkin taistellaan
Viimeinen päivä oli Aaronin syntymäpäivä. Olimme pitäneet Herraa jännityksessä emmekä olleet kertoneet milloin synttärit ovat. iPadit kun olivat pannassa lähes kaksi viikkoa ja mies ei päässyt näkemään monettako päivää milloinkin elettiin. Hah! Olimmepa inhottavia! Juhla-aamu alkoi luonnollisesti serenaadilla sankarille ja lahjojen jakamisella. Lahjoja olimme haalineet matkan varrelta Floridasta ja Panamasta sekä kaiken muun pikkutilpehöörin löysimme edellisenä iltana paikallisesta synttärikaupasta. Lahjojen avaamisen jälkeen siirryimme aamiaiselle ja vuorossa oli kakkua ja kokista. Aaronin kortissa luki että hän saa olla tänään kuningas ja päättää mitä tehdään. Ensimmäinen ehdotus oli että pelataan monopolia! Aaaaaarrggghhhhh! Pakko se kai sitten on! Alamaiset saivat kuitenkin suostuteltua kuninkaan siirtämään pelihetken illemmaksi. Aamupäiväksi kuningas määräsi meidät leikkipuistoon ampumaan lahjaksi saamillaan pyssyillä ja lounaaksi hän määräsi meidät hodarille. Oli muuten karmein hodari ikinä!!! Illemmalla pelattiin sitten monopolia ja syötiin karkkia. Aaron voitti jostain syystä koko pelin ja Henkka tuli toiseksi kauhean porun saattelemana. Jotenkin tuo häviö tai edes toiseksi tuleminen ei ole koskaan kuulunut kummankan pojan suosikeihin.






Niin ja olihan se äitienpäiväkin. En leiponut kakkua, en hakenut valkovuokkoja, en vienyt aamupalaa sänkyyn enkä askarrellut korttia. Helpoin äitienpäivä siis ikinä. Jatkossa minua saa haeskella Galapagokselta aina äitienpäivän tienoilla. No ostettiin me poikien kanssa äitille hiukan herkkuja, haikorvikset, köyttä, kukkanenkin ja koitettiin oikein käyttäytyäkin…


Viimeinen aamu meni pakkaillessa ja postimerkkejä etsiessä. Myös huoneemme ovelle koputeltiin 9 jälkeen ja Academy Bay Divingin omistaja Hugohan se siellä seisoi. Olimme kuulemma unohtaneet painotaskut keskukselle ja että hän ei tiedä mitkä ovat meidän mutta tuli kuitenkin ilmoittamaan. Uskomattoman reilu kaveri!!! Postimerkkejä ei löytynyt omatoimisesti mutta taksikuski vei meidät oikealle ovelle ja saimme kuin saimmekin kortit jakeluun. Lento meni mukavasti ja laskeuduimme Guayaquiliin ajallaan. Kentältä taas taksi alle ja kohti uutta hotellia.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Galapagos saaret

Matka sujui siis ongelmitta ja lähtöselvitys oli leppoisan rauhallinen eikä tällä kertaa tarvinnut räjäytellä laukkuja painojen tasaamiseksi. Quiton kenttä on varmasti yksi maailman kauneimpia kenttiä maisemien puolesta. Fasiliteeteista en aio mainita muuta kuin että terminaalista löytyi 3 automaattia ja yhdestäkään niistä ei saanut rahaa ulos. Ei sitten niin millään kortilla ja voin vakuuttaa että kaikkea kokeilimme. Hieman rupesi huolestuttamaan että kuinka pärjäämme kaukaisilla saarilla jos sielläkin automaatit ovat yhtä luotettavia. Hätäpäissäni jo lähes vaihdoin hätävaraeuromme taaloiksi, mutta huomattuani kurssin, päätin että mieluummin vaikka pyydystämme itse ruokamme kuin maksan moisen ryöstön. Kurssi oli ruhtinaalliset 1,12…


Laskeuduimme ennen puolta päivää Baltran saarelle ja ulostautuessamme putkesta koimme jälleen mukavan lämmön hyväilevän vartaloitamme. Hyvä! Täällä ei ainakaan tarvitse palella kuten viimeisen viikon teimme. Lämpötila oli 30 tuntumassa ja ilma mukavan kosteaa. Vaatteita olisi siis turha edes yrittää saada kuivaksi ilman kuivausrumpua.


Myös saarilletuloselvitys sujui lähes ongelmitta. Meille ei ollut jostain syystä kulkeutunut jotakin maihinnousulappua matkan aikana ja jouduimme täyttelemään ne tiskillä. Toki nuo laput eivät olleet ilmaisia vaan maksoivat kympin kappale. Lisäksi luonnonpuistomaksu riistetään turisteilta tässä vaiheessa. 100$ aikuisilta ja 50$ lapsilta. Olimme siis hetkessä 340$ köyhempiä...

Matka kentältä alkoi mukavasti bussikyydillä saaren rantaan. Tuo kyyti on ilmainen ja se lähtee terminaalista heti kun se on täynnä. Satamassa on sitten odottamassa jos jonkinmoista taksivenettä joka vie muutaman sadan metrin matkan Santa Cruzin saarelle. Tämä lysti ei enää ole ilmaista vaan maksaa 0,8$ per nenä. Halpaa kuitenkin. Santa Cruzin rannalta matka jatkuu taksilla taikka bussilla. Taksi Puerto Ayoraan maksaa 18$ ja bussi olisi ollut kai paljon vähemmän. Päädyimme taksiin koska tiesimme hotellimme olevan hiukan sivussa keskustasta ja kaikkien kapsäkkien kantaminen ei juuri nyt tuntunut kaikkein miellyttävimmältä vaihtoehdolta.


Hotellille päästyämme siellä ei tuntunut olevan ketään. Aikamme huhuiltuamme joku pikkutyttö säntäsi avaamaan meille huoneiden ovia ja saimme valita mieleisemme luukun. Tyttö katosi ja me kannoimme kapsäkit sisään. Huone oli ok ja muutenkin hotelli näytti varsin viihtyisältä. Jotenkin en vain tuntenut oloani mukavaksi.


Ensimmäinen viikko vierähti sukellellessa ja patikoidessa pitkin saarta. Maisemat ja eläimet, niin pinnan alla kuin päälläkin, olivat uskomattomia. Lintuja, liskoja, kilpikonnia, haita, rauskuja, valtavia kalaparvia, merileijonia ym. oli kaikkialla ja ne olivat uskomattoman kesyjä. Kaikkein hienoimmaksi paikaksi äänestimme Tortuga Bayn. Sinne on helppo kävellä keskustasta. 2,5km kivetty polku kaktusten keskellä vie suoraan surffareiden suosimalle rannalle. Tätä rantaa kun jatkaa reilun kilometrin, päätyy suojaisaan poukamaan jossa poikien oli helppo uida, snorklata ja touhuta muita tärkeitä touhujaan. Tuolla poukamassa näki haiden poikasia aivan rantavedessä jopa kastelematta edes varpaitaan.














Päätimme laajentaa hieman reviiriämme ja ostimme liput Isabela saarelle Puerto Villamiliin. Kyyti speed boatilla vie kaksi tuntia hyvällä säällä ja maksaa 200$ meno-paluu. Lähtö oli aikaisin aamulla ja ilmoittelimme hotellin muorille ettemme tarvitse aamiaista seuraavana aamuna. Hetken kuluttua hänen tyttärensä, joka puhuu kohtalaista englantia, saapui ovellemme ja pyysi maksamaan puolet huoneesta. Tarjosin 315$ joka ei kuulemma kuitenkaan riittänyt. 630 jaettuna kahdella on ainakin Suomalaisessa koulussa 315 eikä yhtään enempää. Tyttö kertoi että on tapahtunut virhe ja että huone maksaakin 1890$ kahdelta viikolta. Ahaa! Tätä se minun tuntemukseni tiesi. Ilmoitimme että emme maksa kuin 45$ yöltä joka varausvahvistuksen mukaan on yhden yön hinta. Hinnat ovat kuulemma nousseet ja booking.com on tehnyt virheen ja meidän pitää maksaa ja selvittää asia bookingin kanssa. Ei. Maksamme 45$ yöltä ja selvitä itse bookingin kanssa. Keskustelu päättyi siihen että molemmat lähettävät bookingille postia ja kysytään mitä tehdään. Seuraavana aamuna tytölle kelpasi 315$.


Matka saarelle starttasi satamasta ja ihan ensimmäiseksi hypättiin taksiveneeseen joka veisi meidät nopeusveneeseen. Taas 80 senttiä per lärvi. Jumankauta! Jos olisi ollut uimahousut jalassa olisin uinut sinne kiituriin. Ja sama virsi Puerto Villamilissa, 80 senttiä lärvi 100 metrin matkasta. Eikä siinä vielä kaikki, laiturimaksua 4$ lärviltä. Päätimme kävellä keskustaan ihan kostoksi paikallisille tolpparengeille!



Puerto Villamil oli myös hieno paikka. Hotellin otimme walk in-tyylillä ja lähdimme koluamaan lähitienoita. Upeita rantoja, kilpikonnia, liskoja, lintuja ja maisemia. Seuraavaksi päiväksi otimme oikein opastetun luonto-/snorklausretken Tintorerasiin. Kun lähdön hetki koitti ja olimme hypänneet Hiluxin lavalle, aukesivat taivaan portit. Jestas mikä määrä vettä! Sateessa oli lähes vaikea hengittää tukehtumatta. Retki oli sateesta huolimatta mukava ja joka 150 taalan arvoinen. Kuulimme oppaalta kaikkea mahdollista tietoa pingviineistä, liskoista, merileijonista jne. Varsin sivistävää siis. Snorklausosuudelta odotin hiukan enemmän mutta pääsimme kuitenkin uimaan merileijonien keskelle ja ainakin pojat olivat aivan haltioissaan. Paluumatkalla mietin että mitähän se laiturimaksu tänään on… ?


Kotimatka pikaveneellä alkoi leppoisasti oksennuspussien jaolla ja ilmoituksella että matka saattaa viedä reilut kolme tuntia. Jaahas! Hauskuutta on siis luvassa. Matka vei kuin veikin tuon kolme tuntia ja kukaan ei oksentanut ennenkuin 15 minuuttia ennen satamaa. Tuo ensimmäinen oli Aaron ja siitäkös muutkin innostuivat täyttelemmään mustia muovipusseja mahanesteellä. Melko miehekäs katku sanoisin! Satu, meidän vanha merikarhumme, onnistui kuin ihmeen kaupalla pitämään omat mölynsä mahassa.


Satamaan päästyämme muu orkesteri lähti kotiin huilaamaan ja iskä laitettiin ruokakauppaan hakemaan illallista. Samalla oli tarkoituksenani hakea itselleni uudet kusiluistimet vanhojen hajonneiden tilalle. Mahtoi siinä kauppiaat ihmetellä tätäkin ilmestystä joka kulkee ovelta ovelle polvia myöden kurassa oksennukselle haisten ja kyselee uusia kenkiä… Sopivia ei vain löytynyt ja päätin ottaa sirot 45:set ja jatkaa etsintöjä seuraavana päivänä.

Hotellilla olikin iloinen suihkunraikas ja nälkäinen perhe vastassa odottamassa kenkänsä rikkonutta oksennukselle haisevaa iskää. Muistan että aina ei vastaanotto ole ollut yhtä iloinen vastaavantuoksuiselle ja näköiselle iskälle… :) Ei muuta kuin nuudelit porisemaan ja ääntä kohti. Myös hotellin tyttö laahusti ovellemme ja pyysi saada keskustella Satun kanssa. Nyt oli kuulemma tilanne sellainen että koska olimme irtisanoneet huoneemme niin meidän pitää maksaa 135$ yöltä. Ai miten niin irtisanoneet. Se että olimme toisella saarella toisessa hotellissa yhden yön ja säilytimme tavaroitamme tässä huoneessa oli kuulemma sama kuin että olisimme välissä kirjautuneet ulos. No voinyvv…u! Hetken vänkäilyn jälkeen emme voineet enää asua tässä hotellissa. Uskomatonta liiketoimintaa! Kysyimme monta kertaa että haluatko oikeasti pitää tämän huoneen mieluummin tyhjänä kuin että saat siitä 45 taalaa per yö? Vastaus oli että I'm sorry, this is my bisnes! Asia selvä! Ei taida olla kovin pitkäikäinen bisnes… Näin jälkikäteen mietittynä tämä bisnestyttö maksaa varmasti vuokraa huoneista vain kun niissä asuu joku. Muuta järkevää selitystä ei tälle voi keksiä. Häätö plakkarissa siis googlen kimppuun, iltalenkki toiseen hotelliin ja meillä oli uusi huone varattu seuraavasta aamusta alkaen 70$ hintaan.


Kuvia on aivan törkeästi ja lisäilemme niitä www.facebook.com/forsmannit osoitteeseen. Käykää siis myös siellä vakoilemassa kuviamme ja touhujamme. Galapagoksesta myöhemmin lisää...