Galapagos osa 2

Ja tarina jatkuu. Uusi hotelli oli siis varsin mukava vanhaan verrattuna jo sijaintinsa ja ennenkaikkea asiakaspalvelun puolesta. Jälkimmäinen viikko vierähti myös sukellusten, laavatunnelien, kraatereiden, kilpikonnien, tortuga bayn, Aaronin synttäreiden ja uusien unikaverien hankkimisen parissa.

Muuton suoritettuamme päätimme lähteä jälleen patikoimaan kohti Tortuga Bayta. Reppu täyteen keksejä, maskeja, snorkkeleita ja vettä ja tassua toisen eteen. Alkumatka menikin ihan mukavasti kunnes eilinen oksennussankari kertoi, ettei voi oikein hyvin. Aaron jäi äitin kanssa hiukan huilaamaan ja me jatkoimme Henkan kanssa matkaa miehissä ajatellen, että kyllä ne meidät kiinni saa. Ei saanut. Sen sijaan puolen tunnin kuluttua Jeesuksen näköinen kaveri liiteli polun yllä kohti meitä ja huusi: "Amigo!!!" Saavutettuaan meidät hän kertoi että toinen pojistani voi ilmeisesti hiukan huonosti ja että meidän pitäisi kääntyä takaisin. Selvä homma! Eikun täyskäännös vasempaaaaaaan……… päin ja kohti oksennussprinkleriä. Hetken kuluttua saavuimme sairastuvalle ja siellähän se lakananvalkea Aaron odottelikin iloisena äiskän kanssa. Ei tainnut se eilinen sittenkään olla merisairautta. Huilailimme hetken polun reunalla ja odottelimme josko pikkumiehen olo hiukan paranisi. Siinä odotellessa seurailimme lintuja ja ne seurasivat meitä. Eräs laji, jonka ristimme Galapagoksenvarpuseksi, oli varsin tuttavallisella tuulella ja ilmeisesti pesävärkkiä vailla. Tyyppi lenteli sen kummempia kyselemättä nokkimaan meidän hiuksiamme. Tai voihan olla että se oli vain avulias ja päätti nokkia kaikki täit päistämme… 

Veto poissa

Pari tsirppaa

Kraaterita, maakilpikonnia ja tunnelia varten otimme kylältä taksin ja suuntasimme kohteeseen. Nuo kuopat sijaitsevat, yllätys yllätys, lähes keskellä saarta jonne on noin puolen tunnin ajomatka. Taksikuski veloitti reissusta 40$ ja se piti sisällään myös visiitin kilppareita ja laavatunnelia ihmettelemään. Kyseessä on siis varsin yleinen yhdistelmä niistä harvoista reissuista joita turisti voi saarella tehdä ilman virallista opasta. Kraaterit olivat komeita ja käsittämättömän kokoisia. Ei pysty tajuamaan sitä voimaa jolla laava on aikanaan tuolta reiästä tursunnut.

Toinen

Pakollinen selfie

Äijät

Kilpparit ja tunneli puolestaan sijaitsevat hiukan "päätiestä" sivussa ja ne ovat siellä niinsanotusti vapaana, eli oikeassa elinympäristössään. Kyseessä ei siis ole eläintarha vaan jonkun omistama tontti jolla kilpparit asuvat. Ilmaista tämäkään ei tietenkään ole vaan maanomistajan huudeilla klompsiminen maksaa 4 taalaa per nenä. Samalla tontilla sijaitseva tunneli oli oikein valaistu ja samalla ainakin minun mielestäni pilattu. Loisteputkien loisteessa tuo paikka ei oikein tuntunut kovinkaan vaikuttavalta. Hieno se oli silti mutta se jokin kuitenkin jäi puuttumaan.

Tällä viikolla kohdalle osui myös hieman suojaisampi sukelluskohde jossa pojatkin pääsivät hyppäämään veteen. Läheinen ranta oli täynnä merileijonia ja meidän saapuessa paikalle, tuntui kuin ne kaikki olisivat tulleet leikkimään kanssamme. Siellä sitä oltiin sulassa sovussa merileijonien kanssa niiden pitäessä meitä pilkkanaan uimataitojensa ja nopeutensa kanssa. Mieletöntä!

Kävimme myös Las Grietas nimisellä kanjonilla jonne pääsystä varoiteltiin että on oltava hyvät kengät ja hyvä kunto jotta pärjää kivikkoisella ja mäkisellä polulla. Nivvarmaa! Kusiluistimet jalkaan ja menoksi. Aluksi piti ottaa taksivene sataman toiselle puolelle josta vajaan kahden kilometrin patikkaretki alkaisi. Polku oli hyvä ja jossain välissä loppupäässä saattoi joku pieni mäkikin olla. Kivikkoa oli joo ja pojat pelasivat "ei saa jalat koskea maahan" peliä. Mahtaako tuo peli muuten kulkea jotenkin geeneissä kun en minä sitä ainakaan ole opettanut ja muistan itse harrastaneeni samaa pikkunaperona? Yhtä kaikki, polku oli helppo. Kehotukset vaelluskengistä ja hyvästä kunnosta ovat joko vanhaa tietoa tai sitten kanjonilla on käynyt perus Amerikkalainen kaduntallaaja joka on haastanut luonnonpuiston oikeuteen kun ei jaksanut raahata ruhoaan loppuun asti. Perillä odotti hieno kanjoni jonne voi hypätä arviolta 15 metrin korkeudesta tai kävellä rappusia pitkin. Emme hypänneet! Joku paikallinen teki mallihypyn tyttöystävälleen. Tarina ei kuitenkaan kerro kävikö herralla myöhemmin flaksi. Toivottavasti! :)

After...

Before...

Toiseksi viimeisen päivän vietimme Tortuga Baylla ja tällä kertaa pääsimme perille asti ilman oksentelua. Mennessä tuntui hauskalta katsella ihmisiä ihmettelemässä iguaaneja jotka nousevat merestä rannalle lämmittelemään. Noi on niiiin nähty, taisi joku seurueemme pienimmistä ohimennen tokaista. :) Perillä luvassa oli perusmeininkiä eli snorkkausta, aurinkoa ja majanrakennusta. Majanrakennus tosin oli hieman yksipuolista Aaronin ollessa majan kuningas ja komennellessa Henkkaa hakemaan rakennustarvikkeita aina vain kauempaa ja kauempaa. Kuinka joku saattaa olla tuollainen? Itselle ei pikkupoikana tullut mieleenkään sulloa selkäreppua täyteen kiviä ja sanoa omalle rakkaalle pikkuveljelle että pääset mukaan hiihtoretkelle jos kannat mun repun… 

Rakennushommia

Noutakaa minulle lisää materiaalia

Valmis rakennus

Ja lopuksi tietenkin taistellaan

Viimeinen päivä oli Aaronin syntymäpäivä. Olimme pitäneet Herraa jännityksessä emmekä olleet kertoneet milloin synttärit ovat. iPadit kun olivat pannassa lähes kaksi viikkoa ja mies ei päässyt näkemään monettako päivää milloinkin elettiin. Hah! Olimmepa inhottavia! Juhla-aamu alkoi luonnollisesti serenaadilla sankarille ja lahjojen jakamisella. Lahjoja olimme haalineet matkan varrelta Floridasta ja Panamasta sekä kaiken muun pikkutilpehöörin löysimme edellisenä iltana paikallisesta synttärikaupasta. Lahjojen avaamisen jälkeen siirryimme aamiaiselle ja vuorossa oli kakkua ja kokista. Aaronin kortissa luki että hän saa olla tänään kuningas ja päättää mitä tehdään. Ensimmäinen ehdotus oli että pelataan monopolia! Aaaaaarrggghhhhh! Pakko se kai sitten on! Alamaiset saivat kuitenkin suostuteltua kuninkaan siirtämään pelihetken illemmaksi. Aamupäiväksi kuningas määräsi meidät leikkipuistoon ampumaan lahjaksi saamillaan pyssyillä ja lounaaksi hän määräsi meidät hodarille. Oli muuten karmein hodari ikinä!!! Illemmalla pelattiin sitten monopolia ja syötiin karkkia. Aaron voitti jostain syystä koko pelin ja Henkka tuli toiseksi kauhean porun saattelemana. Jotenkin tuo häviö tai edes toiseksi tuleminen ei ole koskaan kuulunut kummankan pojan suosikeihin.

Niin ja olihan se äitienpäiväkin. En leiponut kakkua, en hakenut valkovuokkoja, en vienyt aamupalaa sänkyyn enkä askarrellut korttia. Helpoin äitienpäivä siis ikinä. Jatkossa minua saa haeskella Galapagokselta aina äitienpäivän tienoilla. No ostettiin me poikien kanssa äitille hiukan herkkuja, haikorvikset, köyttä, kukkanenkin ja koitettiin oikein käyttäytyäkin…

Viimeinen aamu meni pakkaillessa ja postimerkkejä etsiessä. Myös huoneemme ovelle koputeltiin 9 jälkeen ja Academy Bay Divingin omistaja Hugohan se siellä seisoi. Olimme kuulemma unohtaneet painotaskut keskukselle ja että hän ei tiedä mitkä ovat meidän mutta tuli kuitenkin ilmoittamaan. Uskomattoman reilu kaveri!!! Postimerkkejä ei löytynyt omatoimisesti mutta taksikuski vei meidät oikealle ovelle ja saimme kuin saimmekin kortit jakeluun. Lento meni mukavasti ja laskeuduimme Guayaquiliin ajallaan. Kentältä taas taksi alle ja kohti uutta hotellia.