Galapagos saaret

Matka sujui siis ongelmitta ja lähtöselvitys oli leppoisan rauhallinen eikä tällä kertaa tarvinnut räjäytellä laukkuja painojen tasaamiseksi. Quiton kenttä on varmasti yksi maailman kauneimpia kenttiä maisemien puolesta. Fasiliteeteista en aio mainita muuta kuin että terminaalista löytyi 3 automaattia ja yhdestäkään niistä ei saanut rahaa ulos. Ei sitten niin millään kortilla ja voin vakuuttaa että kaikkea kokeilimme. Hieman rupesi huolestuttamaan että kuinka pärjäämme kaukaisilla saarilla jos sielläkin automaatit ovat yhtä luotettavia. Hätäpäissäni jo lähes vaihdoin hätävaraeuromme taaloiksi, mutta huomattuani kurssin, päätin että mieluummin vaikka pyydystämme itse ruokamme kuin maksan moisen ryöstön. Kurssi oli ruhtinaalliset 1,12…

Laskeuduimme ennen puolta päivää Baltran saarelle ja ulostautuessamme putkesta koimme jälleen mukavan lämmön hyväilevän vartaloitamme. Hyvä! Täällä ei ainakaan tarvitse palella kuten viimeisen viikon teimme. Lämpötila oli 30 tuntumassa ja ilma mukavan kosteaa. Vaatteita olisi siis turha edes yrittää saada kuivaksi ilman kuivausrumpua.

Myös saarilletuloselvitys sujui lähes ongelmitta. Meille ei ollut jostain syystä kulkeutunut jotakin maihinnousulappua matkan aikana ja jouduimme täyttelemään ne tiskillä. Toki nuo laput eivät olleet ilmaisia vaan maksoivat kympin kappale. Lisäksi luonnonpuistomaksu riistetään turisteilta tässä vaiheessa. 100$ aikuisilta ja 50$ lapsilta. Olimme siis hetkessä 340$ köyhempiä...

Matka kentältä alkoi mukavasti bussikyydillä saaren rantaan. Tuo kyyti on ilmainen ja se lähtee terminaalista heti kun se on täynnä. Satamassa on sitten odottamassa jos jonkinmoista taksivenettä joka vie muutaman sadan metrin matkan Santa Cruzin saarelle. Tämä lysti ei enää ole ilmaista vaan maksaa 0,8$ per nenä. Halpaa kuitenkin. Santa Cruzin rannalta matka jatkuu taksilla taikka bussilla. Taksi Puerto Ayoraan maksaa 18$ ja bussi olisi ollut kai paljon vähemmän. Päädyimme taksiin koska tiesimme hotellimme olevan hiukan sivussa keskustasta ja kaikkien kapsäkkien kantaminen ei juuri nyt tuntunut kaikkein miellyttävimmältä vaihtoehdolta.

Hotellille päästyämme siellä ei tuntunut olevan ketään. Aikamme huhuiltuamme joku pikkutyttö säntäsi avaamaan meille huoneiden ovia ja saimme valita mieleisemme luukun. Tyttö katosi ja me kannoimme kapsäkit sisään. Huone oli ok ja muutenkin hotelli näytti varsin viihtyisältä. Jotenkin en vain tuntenut oloani mukavaksi.

Ensimmäinen viikko vierähti sukellellessa ja patikoidessa pitkin saarta. Maisemat ja eläimet, niin pinnan alla kuin päälläkin, olivat uskomattomia. Lintuja, liskoja, kilpikonnia, haita, rauskuja, valtavia kalaparvia, merileijonia ym. oli kaikkialla ja ne olivat uskomattoman kesyjä. Kaikkein hienoimmaksi paikaksi äänestimme Tortuga Bayn. Sinne on helppo kävellä keskustasta. 2,5km kivetty polku kaktusten keskellä vie suoraan surffareiden suosimalle rannalle. Tätä rantaa kun jatkaa reilun kilometrin, päätyy suojaisaan poukamaan jossa poikien oli helppo uida, snorklata ja touhuta muita tärkeitä touhujaan. Tuolla poukamassa näki haiden poikasia aivan rantavedessä jopa kastelematta edes varpaitaan.

Päätimme laajentaa hieman reviiriämme ja ostimme liput Isabela saarelle Puerto Villamiliin. Kyyti speed boatilla vie kaksi tuntia hyvällä säällä ja maksaa 200$ meno-paluu. Lähtö oli aikaisin aamulla ja ilmoittelimme hotellin muorille ettemme tarvitse aamiaista seuraavana aamuna. Hetken kuluttua hänen tyttärensä, joka puhuu kohtalaista englantia, saapui ovellemme ja pyysi maksamaan puolet huoneesta. Tarjosin 315$ joka ei kuulemma kuitenkaan riittänyt. 630 jaettuna kahdella on ainakin Suomalaisessa koulussa 315 eikä yhtään enempää. Tyttö kertoi että on tapahtunut virhe ja että huone maksaakin 1890$ kahdelta viikolta. Ahaa! Tätä se minun tuntemukseni tiesi. Ilmoitimme että emme maksa kuin 45$ yöltä joka varausvahvistuksen mukaan on yhden yön hinta. Hinnat ovat kuulemma nousseet ja booking.com on tehnyt virheen ja meidän pitää maksaa ja selvittää asia bookingin kanssa. Ei. Maksamme 45$ yöltä ja selvitä itse bookingin kanssa. Keskustelu päättyi siihen että molemmat lähettävät bookingille postia ja kysytään mitä tehdään. Seuraavana aamuna tytölle kelpasi 315$.

Matka saarelle starttasi satamasta ja ihan ensimmäiseksi hypättiin taksiveneeseen joka veisi meidät nopeusveneeseen. Taas 80 senttiä per lärvi. Jumankauta! Jos olisi ollut uimahousut jalassa olisin uinut sinne kiituriin. Ja sama virsi Puerto Villamilissa, 80 senttiä lärvi 100 metrin matkasta. Eikä siinä vielä kaikki, laiturimaksua 4$ lärviltä. Päätimme kävellä keskustaan ihan kostoksi paikallisille tolpparengeille!

Puerto Villamil oli myös hieno paikka. Hotellin otimme walk in-tyylillä ja lähdimme koluamaan lähitienoita. Upeita rantoja, kilpikonnia, liskoja, lintuja ja maisemia. Seuraavaksi päiväksi otimme oikein opastetun luonto-/snorklausretken Tintorerasiin. Kun lähdön hetki koitti ja olimme hypänneet Hiluxin lavalle, aukesivat taivaan portit. Jestas mikä määrä vettä! Sateessa oli lähes vaikea hengittää tukehtumatta. Retki oli sateesta huolimatta mukava ja joka 150 taalan arvoinen. Kuulimme oppaalta kaikkea mahdollista tietoa pingviineistä, liskoista, merileijonista jne. Varsin sivistävää siis. Snorklausosuudelta odotin hiukan enemmän mutta pääsimme kuitenkin uimaan merileijonien keskelle ja ainakin pojat olivat aivan haltioissaan. Paluumatkalla mietin että mitähän se laiturimaksu tänään on… ?

Kotimatka pikaveneellä alkoi leppoisasti oksennuspussien jaolla ja ilmoituksella että matka saattaa viedä reilut kolme tuntia. Jaahas! Hauskuutta on siis luvassa. Matka vei kuin veikin tuon kolme tuntia ja kukaan ei oksentanut ennenkuin 15 minuuttia ennen satamaa. Tuo ensimmäinen oli Aaron ja siitäkös muutkin innostuivat täyttelemmään mustia muovipusseja mahanesteellä. Melko miehekäs katku sanoisin! Satu, meidän vanha merikarhumme, onnistui kuin ihmeen kaupalla pitämään omat mölynsä mahassa.

Satamaan päästyämme muu orkesteri lähti kotiin huilaamaan ja iskä laitettiin ruokakauppaan hakemaan illallista. Samalla oli tarkoituksenani hakea itselleni uudet kusiluistimet vanhojen hajonneiden tilalle. Mahtoi siinä kauppiaat ihmetellä tätäkin ilmestystä joka kulkee ovelta ovelle polvia myöden kurassa oksennukselle haisten ja kyselee uusia kenkiä… Sopivia ei vain löytynyt ja päätin ottaa sirot 45:set ja jatkaa etsintöjä seuraavana päivänä.

Hotellilla olikin iloinen suihkunraikas ja nälkäinen perhe vastassa odottamassa kenkänsä rikkonutta oksennukselle haisevaa iskää. Muistan että aina ei vastaanotto ole ollut yhtä iloinen vastaavantuoksuiselle ja näköiselle iskälle… :) Ei muuta kuin nuudelit porisemaan ja ääntä kohti. Myös hotellin tyttö laahusti ovellemme ja pyysi saada keskustella Satun kanssa. Nyt oli kuulemma tilanne sellainen että koska olimme irtisanoneet huoneemme niin meidän pitää maksaa 135$ yöltä. Ai miten niin irtisanoneet. Se että olimme toisella saarella toisessa hotellissa yhden yön ja säilytimme tavaroitamme tässä huoneessa oli kuulemma sama kuin että olisimme välissä kirjautuneet ulos. No voinyvv…u! Hetken vänkäilyn jälkeen emme voineet enää asua tässä hotellissa. Uskomatonta liiketoimintaa! Kysyimme monta kertaa että haluatko oikeasti pitää tämän huoneen mieluummin tyhjänä kuin että saat siitä 45 taalaa per yö? Vastaus oli että I'm sorry, this is my bisnes! Asia selvä! Ei taida olla kovin pitkäikäinen bisnes… Näin jälkikäteen mietittynä tämä bisnestyttö maksaa varmasti vuokraa huoneista vain kun niissä asuu joku. Muuta järkevää selitystä ei tälle voi keksiä. Häätö plakkarissa siis googlen kimppuun, iltalenkki toiseen hotelliin ja meillä oli uusi huone varattu seuraavasta aamusta alkaen 70$ hintaan.

Kuvia on aivan törkeästi ja lisäilemme niitä www.facebook.com/forsmannit osoitteeseen. Käykää siis myös siellä vakoilemassa kuviamme ja touhujamme. Galapagoksesta myöhemmin lisää...

Kouluttautumista

Kelpuutukset ovat nyt näkyvissä omalla tililläni, eli on aika avautua. Härifrån tvättas eli täältä pesee… 

Aluksi minun piti junailla itseni MSDT:ksi jotta kelpoisuusvaatimukset Staffille täyttyisivät. Tuota varten otin Rich Coast Divingilta oikein kurssin joka piti sisällään viisi Specialty Instructor kurssia. Valitsin syvän, hapen, hain, nitroxin ja digitaalisen valokuvauksen ja noihin vierähti reilu viikko teorioineen ja sukelluksineen. Opetus oli hyvää ja kaikki meni mallikkaasti. Jotenkin kuitenkin herra CD:n käytös kummastutti enkä oikein osannut kurssin jälkeen kertoa onko hän lintu vai kala.

Kun spessut oli ns. plakkarissa piti sitten vielä kortittaa Satulle pari erikoisuutta jotta vaadittavat 25 kortitusta täyttyisivät omalta osaltani. Kävimmekin muutaman kerran kaksistaan päiväsukelluksilla viimeistelemässä Satun DM tutkintoa sekä noita spessuja. Kivaa oli ja olemme edelleen puheväleissä. Kai…

Uunituore Dive Master

MSDT tilillä oli sitten hyvä aloittaa IDCS opinnot kaksi päivää ennen itse IDC:n alkamista. Saavuin kaupalle aamulla 7:30 kuten sovittu. Toinen kaupan omistajista, Brenda, kertoi että Martin tulee hieman myöhässä. Ok. Odotellaan sitten. Hiukan ennen yhdeksää Brenda soitti Martinille ja hän lupasi tulla kohta. Herra saapuikin kohta 10:30 jälkeen ja kertoi viritelleensä kotiin uutta tietoverkkoa jotta saa Applen kaikki kilkuttimet toimimaan yhdessä. Mitä helvettiä? Kolme tuntia myöhässä tuon takia ja vielä kehtaa kertoa missä on oikeasti ollut... No, nielin kiukkuni ja istuin kuuntelemaan luentoa. Kaksi päivää aamusta iltaan diaesityksiä ja se oli siinä. Kysyin vielä varmuuden vuoksi että pitääkö minun valmistautua jotenkin IDC:lle ja vastaus oli että ei muuta kuin että aloitetaan 7:30. Selkis!

Seuraavana aamuna saavuin 7:15 paikalle ja Brenda oli huolissaan olinko keittänyt kahvia. En ollut koska en tiennyt että niin pitää toimia. Rouva tuli oikein kädestä pitäen näyttämään uudenkarheeta Braunia ja kertoi pilkuntarkasti kuinka vesi ja purut mitataan ja kuinka pannua pitää käsitellä varoen ettei se vaan mene rikki. Aha! Kahvinkeitto on kuulemma IDCS oppilaan hommia aamuisin, samoin kuin kuppien tiskaus päivän päätteeksi. Ok. Tulihan sekin kerrottua.

Seuraavat 7 päivää pidin huolen että kahvi oli keitettynä, kun oppilaat saapuivat luokkaan. Nuo kaikki seitsemän päivää istuimme luokassa vähintään 18:00 asti, joskus pitempäänkin. Hanurini oli täysin valmista kauraa jo muutaman päivän jälkeen sillä olinhan istunut viehättävällä muovituolilla kaksi päivää pidempään kuin muut. Valokuvaa hanurista en aio jakaa, mutta vesirokkopotilaan iho on hyvin lähellä totuutta... :) Taukoja 10 tunnin päivän aikana oli yksi-kaksi!!! Lounas joskus 12 jälkeen ja iltapäivällä 16 jälkeen mahdollisesti yksi 5-minuuttinen.

Kahdeksantena päivänä pääsimme altaaseen. Allas oli niin paskainen ettei syvässä (1,8m) näkynyt pohjaan ja se oli täynnä paikallisia pääsiäislomalaisia. Täysi kaaos siis. Kurssilaisten evaluointi alle metrin näkyvyydessä ei siis oikein ottanut onnistuakseen ja niinpä se keskeytettiin ja menimme takaisin mukaville muovituoleille.

Huippunäkyvyys altaassa

Myös päivä nro. 9 vierähti persettä hiostaen kunnes viimein kymmenentenä päivänä pääsimme avovesiin. Leppoisasti kaikki avovesiesitykset, pelastusharjoitus, etsintä ja nosto sekä 800m uinti samana päivänä. No, pieleenhän sekin taas meni kun herra CD keskittyi lähinnä huutamaan oppilaille kuinka paskoja he ovat sekä laittoi oppilaat tekemään harjoituksia uudelleen kunnes saivat vaadittavat pisteet läpäisyyn. Paluumatkalla oli vuorossa uintitesti ja herra CD laittoi oppilaat uimaan rantaan mereltä. Minä mukaanlukien. Aluksi tiedustelin onko pakko ja kuulemma oli koska kuuluu koulutukseeni. En ole kyllä vielä löytänyt manuaaleista kohtaa jossa sanotaan että kuuluu. Suomalainen sotilas ei purnannut vaan loikkasi mereen ja ui. Vene lähti kohti rantaa ja niin mekin. Kukaan ei kuollut ja rantauduimmekin jo hyvissä ajoin ennen iltakuutta. Päivä jatkui muovituoleilla vielä pari tuntia debrieffien parissa.

11. päivänä oli luvassa kokeiden uusimiset. Olin edellisenä iltana kysynyt lähtiessäni onko minulle mitään erityistehtäviä ja ei kuulemma ollut, riittää että tulen paikalle. Aamulla minulle kuitenkin sanottiin että voit lähteä vaikka sukeltamaan jos veneessä on tilaa, taikka istua luokassa. Puolet kamoista oli kotona ja vene lähtisi viiden minuutin kuluttua. Jäin siis hinkkaamaan hanuriani muovituolia vasten. Jos tämänkin olisi tiennyt hiukan aikaisemmin...

12. päivä IDC:stä alkoi rästiin jääneillä allasesityksillä. Kahdeksalta altaaseen ja heti kahden jälkeen pois. Tauotta tottakai! Näkyvyys oli jotain alle metrin luokkaa ja oppilaiden arviointi oli yhtä haastavaa kuin ensimmäiselläkin yrittämällä. Kahden jälkeen oli vuorossa nopea lounas ja sen jälkeen takaisin luokkaan kuuntelemaan hylättyjen kokeiden virheellisiä vastauksia sekä tarinaa siitä kuinka herraa oli purrut koira käteen oman IDC:n aikana ja kuinka puremasta oli lähtenyt musta viiva kohti sydäntä ja kuinka se turposi ja kuinka hän pakeni sairaalasta takaisin kurssille ja IE:lle käsi muovipusseihin ja jesariin käärittynä. Huoh!!! Sain luvan poistua paikalta kuuden nurkilla. Tiskasin kuitenkin kupit vielä ennen poistumistani.

Oman kurssini palautetilaisuudessa herra CD kysyi mitä olin mieltä kurssista. Vastasin että on ollut melkoisen raskaat kaksi viikkoa ja että evaluointi on hiukan haastavaa kun tuo Espanja ei oikein taivu eikä Englantikaan ole äidinkieleni. Herra johtaja sanoi tietävänsä että muualla saattaa saada IDCS kurssin suoritettua hyvin paljon helpommalla. Saattaa kuulemma toisaalla olla että riittää kun seuraa sivusta ja pelkästään keittelee kahvia!!! Mitä helvettiä se sanoi? Harvoin menen sanattomaksi mutta nyt ei suusta tullut inahdustakaan...

Yhteenveto: CD on kuin Vladimir Putin! Uskomatonta kuinka kukaan voi olla noin täynnä itseään, tietää kaikesta kaiken ja kertoilla tarinoita kuinka on harrastanut kaikkea kilpatanssista motocrossiin, kuollut kerran, pelastanut useiden ihmisten hengen, ym. ym. Ja se suunnaton rakkauden määrä omaa ääntä kohtaan, voi luoja! Kukaan muu ei voi tietää mistään mitään ja jos väittää vastaan niin puheenaiheet muuttuu sen jälkeen, kun herra on huutanut vastaväittäjän pöydän alle.

Lisäksi kurssin rakenne on pyllystä. Alunperin oli tarkoitus olla kaksi päivää vedessä ja 9 luokassa. Tauotus, tai siis se että taukoja ei ole, on pyllystä. Kuinka kukaan voi keskittyä mihinkään iltakuuden jälkeen jos on noussut tasan kerran tuolista koko päivän aikana!!! Suhtautuminen oppilaisiin on pyllystä. "I'm not your Instructor, I'm your Course Director!!!" Ja apuja ei siis tullut ennenkuin altaassa taikka avovedessä jossa sai kyykyttää oppilasta oikein kunnolla kaikkien edessä. Toki hän on oikeassa siinä että IDC:llä perustaidot pitäisi olla vankasti hanskassa eikä niitä siellä enää tarvitsisi opetella, mutta tapa jolla herra sen esitti, olisi voinut olla hieman toisenlainen.

Oli kammottavaa seurata sivusta. Toki sain itsekin oman osani ripityksistä kun en osaa espanjaa eikä paikallinen Daniel ymmärtänyt englantia. Brenda tuli kertomaan minulle eräänä aamuna että on tullut valituksia minusta kun en auttanut. Oli kuulemma minun vikani että Danielin esitys oli heikoin. Menin täysin sanattomaksi. Mitä vittua? Olen oppilaana täällä ja minua syytetään jonkun toisen oppilaan huonosta esityksestä. Ainoat toimintaohjeet koko IDCS:lle jotka olin saanut koskivat ainoastaan kahvin keittoa ja tiskaamista ja ne olin hoitanut moitteetta!!!

Staff kurssi oli käytännössä siis istumista. Tuskallisen istumisen ohessa sain kuitenkin päivitettyä tietoni ja virkistettyä muistini oman IDC:ni osalta. Lisäksi tuo oppilaiden evaluointikin alkoi loppua kohti sujumaan samoilla linjoilla herra CD:n kanssa. Ei siis huono, mutta tuskaisin koskaan käymäni kurssi ikinä. Ilmapiiri, järjestelyt ja orientointi olivat kammottavia enkä mistään hinnasta menisi takaisin millekään kurssille tähän paikkaan.

Kun aluksi saavuin RCD:lle kaikki tuntui toimivan hyvin ja kaikki olivat mukavia. Totuus kuitenkin valkeni parin viikon kuluttua kun tutustuin paremmin henkilökuntaan. Kaikki tuntuvat vihaavan Martinia ja pokkuroivat hänen edessään kuin alokas alikersantin edessä. Mukaanlukien keskuksen toinen CD Brenda, Martinin vaimo. Oma asemani taisi huonontua kun uskalsin kertoa oman mielipiteeni ja Herra CD tulkitsi minut tietenkin uhaksi omassa valtakunnassaan. Tämän huomattuani päätin pitää matalaa profiilia.

Ulospäin kaikki tässä keskuksessa näyttää siis hyvältä ja sitä se onkin jos tulet muutamaksi päiväksi sukeltamaan. Tosin sillä edellytyksellä että pidät amerikkalaisesta "awesome" kulttuurista ja että sinua ei haittaa vaikka DM veneellä on kuin tomaattikauppias Närpiöstä, näytteet päässä, ja haisee ei kovinkaan vanhalle viinalle. Veneet ovat tilavia ja logistiikka pelaa. Samoin tarjoilu veneellä ja asiakkaiden hyysääminen ja laitepakettien kasaaminen, kuskaaminen, huuhtelu jne. Käytännössä sinun ei tarvitse muuta kuin maksaa ja sukeltaa.

Jos taas aikeissasi on ryhtyä ammattilaiseksi ja mielessäsi siintää DM:n tai Instructorin tutkinto, mene hyvä ihminen jonnekin muualle!!! PADI:n markkinoima Dive Now slogan ei oikein mielestäni toteudu täällä jos kurssi pitää sisällään 9 päivää muovituoleja ja kaksi päivää sukeltamista. Ellen aivan väärin muista, oma IDC:ni koostui neljästä teoriapäivästä ja viidestä sukelluspäivästä ja siellä oppilaita todellakin valmennettiin tulevaan tutkintoon eikä meille vittuiltu päin naamaa vaan yritettiin auttaa kaikin keinoin. Kiitos siitä Wode ja Ansku!!!

Quito, Ecuador

Ecuadoriin asti on siis päästy ja Costa Rican lämpö on taakse jäänyttä elämää. Kuten tuossa viimeksi jo vihjasinkin, lämpötila täällä Quitossa ei päätä huimaa. Mieleen tulee Suomalainen peruskesä; Lämpötila päivisin niukin naukin 20 astetta ja öisin huidellaan alle 10 asteessa. Käytännössä meillä on siis vilu 24/7 kun ei tullut mukaan noita toppapukuja, pipoja ja hanskoja. Maisemat on kyllä mielettömiä ja niitä ihailemalla unohtaa tuon vilun. Lisäksi hotellissa tulee suihkusta kuumaa vettä ja kun siellä tönöttää joka ilta vähintään puoli tuntia, on olo hetken ihan hyvä.

Saavuimme Quitoon illalla kahdeksan jälkeen ja koneessa sain vierustoverilta hyviä vinkkejä koskien koko Ecuadoria. Tämä herrasmies oli oikein avulias ja jotenkin tuntui että hän oli ehkä jopa huolissaan miten me pärjäämme hänen kotimaassaan. Eron hetken koittaessa Herra antoi minulle vielä käyntikorttinsa ja kehotti soittamaan jos tulee mitä tahansa ongelmia. Tutkailin korttia ja siinä komeilevaa kotkavaakunaa hetken kunnes Herra kertoi olevansa presidentin neuvonantaja. Jaahas! Kaipa hänellä sitten on yhteyksiä ja vaikutusvaltaa tarpeen vaatiessa.

Nappasimme kentältä prepaid taksin kohti hostelliamme. Matka kesti tunnin ja kuljettaja ei tuntunut olevan täysin varma minne oli meitä viemässä. Lopulta kuitenkin pääsimme perille Mariscalin kaupunginosaan jossa lähes kaikki Quiton edullisimmat hotellit ja hostellit sijaitsevat. Ei muutakuin reput respaan ja kirjautumaan. Ja kas kummaa! Respan täti ei ollut koskaan kuullutkaan meistä eikä varausvahvistuksen esittely virkistänyt mummon muistia tippaakaan. Myöskään huoneita ei vaapautunut em. toimenpiteillä ensimmäistäkään. Voi voi! Oikeastaan voi hemmetti! Tätillä piti pokeri erinomaisen hyvin neljän valkonaaman seistessä aulassa ei niin tyytyväisen näköisinä. Ensimmäistäkään pahoittelua ei ainakaan meidän korviimme kantautunut. Nopean googletuksen, tai pitäisikö sanoa bookingauksen, jälkeen löysimme parin korttelin päästä vapaan majapaikan. Sinne sitten siis. Hotel Jardin de Quito osoittautuikin erittäin hyväksi ratkaisuksi toisin kuin alkuperäinen suunnitelmamme Hostal Posada del Maple.

Ensimmäinen päivä Quitossa kului vanhaa kaupunkia katsellessa. Muutamaan kirkkoonkin menin kuin vanhasta tottumuksesta. Kiitos tästä kuuluu ala-asteen opettajalleni Pekka Vuonokarille jonka mielestä ala-asteikäisten kuuluu luokkaretkillä vierailla kaikissa Suomen kirkoissa, ja jos aikaa jää, niin paluumatkalla voidaan poiketa jätskille. Virttä en kuitenkaan ryhtynyt veisaamaan vaikka siihenkin suvussani on taipumuksia, varsinkin iso enollani, joka veti syntymäpäiväsankarille "helvetin portit aukeaa" hymnin. Noh, olihan ne hienoja rakennuksia kaikkine yksityiskohtineen ja maalauksineen. Poikia ei jostain syystä aivan kauheasti nämä visiitit napannut. Sen sijaan sivukadulta löytyi pinjata-kauppa ja sieltä olisi kuulemma pitänyt ostaa Aaronille yksi hakattavaksi, sillä onhan pikkumiehen juhlat aivan kohta. Lupasimme äitin kanssa harkita asiaa… Matkan varrelle osui myös puisto jossa oli maailman siistein leikkipaikka poikien mielestä. Ja kyllä se komea olikin ja täynnä jos jonkinmoista apinaa. Meidän apinat liittyivät laumaan ja eihän niitä olisi sieltä saanut pois sitten millään. Ovelasti kiristimme Herroja Mäkkärillä ja kuin ihmeen kaupalla pojat halusivatkin lähteä jo pois!

Poikien lempihommaa eli pulujen pelottelua

Yksi yhteinen sana, Ninja, ja kaikilla oli hauskaa...

Seuraavana päivänä oli vuorossa Teleferico. Tuo härveli on hiihtohissi, sellainen koppimallinen, joka nousee reilun neljän kilometrin korkeuteen hiukan alle kolmen kilometrin korkeudesta. Satulle tästä taisi muodostua koko reissun kohokohta hänen pelätessä korkeita paikkoja enemmän kuin koppakuoriaisia. :) Hyvin tuo nousu meni ja huipulla oli vielä kylmempi, mutta ne maisemat. Voi morjes!!! Aivan mielettömän upeat! Jos siis koskaan matkustat Quitoon, älä missään nimessä missaa tätä. Toki meillä kävi tuuri sään suhteen pilvien ollessa koko ajan yläpuolellamme. Tuolta pääteasemalta olisi vielä mahdollisuus patikoida hiukan 4700 metriin mutta päätimme jättää sen väliin kanssamatkustajiamme ja terveyttämme ajatellen. Ilma kun on melko ohutta jo reilussa neljässä kilometrissä ja vuorokauden akklimatisointi ei ole ihan riittävä kompensoimaan korkeuseroa.

Voi helevetti mihin oon menossa...

Äää-äää! Tylsää! Koska lähdetään syömään?

Seuraavat kaksi päivää harhailimme ympäri Quitoa ja etsimme Henkalle kenkiä. Tammikuussa Floridasta ostetut spiderman-sandaalit kun olivat tulleet tiensä päähän. Löysimme ostareilta Crocseja huokeaan 60$ hintaan ja päädyimme ostamaan feikit 2,9$ hintaan. Samanlaisia kumiläpysköjä ne kuitenkin on. Ostareilla oli tarjolla vaikka mitä ja vaikka kuinka kalliilla. Quito ei siis ole missään nimessä edullisten ostosten paratiisi, hintojen ollessa lähes samat kuin Suomessa. Eläminen muuten Quitossa on edullista. Ruoka on edullista niin ravintolassa kuin kaupassakin, kassillisen pyykkiä saa puhtaaksi parilla taalalla eikä taksikaan maksa kuin murto-osan Suomen hinnoista. Teimme tuttavuutta myös paikallisen ravintolan kanssa joka yrittää apinoida KFC:tä. Sillä erotuksella että tarjottimelta löytyi myös kumihanska. Kätevää sanon minä!

Ainoa asia jota ei Quitosta löytynyt oli Suunnon ranneke. Tietokoneita myydään joka kaupassa, mutta rannekkeita tai pattereita ei saa mistään eikä ketään kiinnostanut auttaa niitä löytämäänkään. Jos sinulla on tietoa mistä päin Etelä-Amerikkaa saa D9tx:n rannekkeita, otan tiedon mielihyvin vastaan. Tällä hetkellä kellossa on sellainen Hornet-mekaanikon taidonnäyte että oksat pois. Pinnan alle se on vietävä visusti piilossa ja kurkittava näyttöä taskun raosta.

DIY

Quito on siis hieno paikka ellei anna koleuden häiritä mielialaa. Turvallisuudesta tai sen puutteesta varoitellaan lähes jokaisessa lukemassamme kirjassa ja artikkelissa mutta me koimme olomme täysin turvalliseksi koko ajan. Toki emme roikkuneet puolen yön jälkeen sivukujilla pienessä sievässä, mutta iltaisinkin meininki oli joka puolella hyvinkin rauhallinen. Tiedä sitten onko älyttömällä määrällä poliiseja jotain vaikutusta asiaan. Niitä oli aivan joka puolella. Pysäsitpä kadulla missä tahansa, aina pystyit tavoittamaan virkavallan katseellasi.

Seuraava kohde olisi Galapagos-saareet ja lento kohti evoluutioteorian syntysijoja lähti aamulla yhdeksän aikaan Quitosta tehden pompun Guayaquilissa. Siitä lisää ensi jaksossa… ;)