Ensikosketus Afrikasta

Arvon lukijat, syvimmät pahoitteluni blogin päivittämättömyydestä. Nyt vain kävi niin että meille tuli "hieman" muuta tekemistä ja ei vain yksinkertaisesti aika taikka ajatus riittänyt sivuston ylläpitoon. Kuten useimmat lukijoistamme jo tietävätkin, ostimme sukelluskeskuksen Mosambikista, Tofosta, ja siinä se syy aikakapeikkoon. Koitetaan nyt kuitenkin korjata tilannetta ja palailla ajassa viime vuoteen.

Lento Johannesburgiin meni kohtuullisen kivuttomasti Hong Kongin kautta ja perille päästyämme nappasimme kentältä taksin. Olikin muuten oikein viimeisen päälle hyvin säilynyt kakssatanen dänni! (MB 200D) Taksamittari koslassa raksutti melkoista haipakkaa ja totesinkin jo muutaman kilometrin jälkeen että jaahas, nyt koijataan apinaa ja huolella. Päätimme kuitenkin olla mukisematta sen kummemmin ja jatkoimme kiltisti perille Pretoriaan asti. Myöhemmin perehdyttyämme paikalliseen hintatasoon, totesimme taksimatkan maksaneen n. 4 kertaa enemmän kuin mitä sen olisi pitänyt maksaa.

Koko Afrikan suhteen suunnitelmamme muuttuivat jo kesäkuun nurkilla kun löysimme myynnissä olevan Liquid Adventures keskuksen netistä. Noiden muutosten vuoksi tarkoituksenamme oli päästä Tofoon ASAP. Siksipä Pretoriassa olomme jäikin hyvin lyhyeksi. Olisimme varmasti viettäneet siellä vieläkin vähemmän aikaa mutta Mikko ja Saara olivat sattumoisin samoilla nurkilla ja heillä oli sattumoisin meille hiukan salmiakkia ja Pamoleita. Lisäksi olihan sitä pakko päästä tyyppäämään Afrikkalainen mäkkärikin. Tidit ti ti tiiii!!! :)

Bussimatka Pretoriasta Nelspruitiin meni mukavasti ja periltä löysimme todella mukavan majapaikan nimeltä Mamma Mia Bed & Breakfast. 5-tähteä ehdottomasti! Eikä hintakaan ollut aivan posketon, taisi olla 50€ nurkilla kahden makuuhuoneen huoneista aamupalalla. Seuraavana päivänä oli vuorossa viisumien hankintaa Nelspruitista. Ei helppo homma. Jos haluat viisumin Mosambikiin, hanki se jostain muualta kuin Nelspruitista. Virkailijan mielestä sähköpostiviestit meidän ja majapaikkamme kanssa eivät olleet riittävä todiste siitä että meillä oikeasti on paikka jossa asua. Ei siis viisumia meille. Mutta kokemusta ja hikeä pukkasi senkin edestä.

Päätimme siis ottaa riskin ja matkustaa rajalle viisumeita anomaan. Cindy ja Paul, Liquidin silloiset omistajat, olivat käymässä EA:ssa ja pääsisimme heidän kyydissä koko matkan Tofoon asti. Hienoa! Pari vuorokautta aikaa haastatella ja tehdä tuttavuutta.

Rajalle päästyämme oli vuorossa viisumien hankinta. Paul kysyi haluammeko jonottaa n. 4-5 tuntia ja rukoilla viisumien puolesta vai maksaa 150 USD ja saada viisumit takuuvarmasti. Tyhmä kysymys! 150 USD tiskin alitse, 80 USD per viisumi tiskin ylitse ja puolen tunnin kuluttua olimme Mosambikissa. Welcome to REAL Africa!

Rajan jälkeen otimme oikoreitin vajaat 100km pitkälle hiekkatielle. Kartasta katsottuna se oikaisee ainakin 50km matkassa ja ties kuinka paljon ajassa. Maputon kautta mentäessä vastassa on melkoisia tietöitä, sekä poliisi tykkää sakottaa EA:n kilvissä kulkevia täysin keksityin perustein ja tietenkin moninkertaisella summalla.

Sorapätkä osoittautui varsin miellyttäväksi vaihtoehdoksi lounastaukoineen ja maisemineen. Asvaltille päästyämme jatkoimme vielä hetken matkaa ja yövyimme miellyttävässä B&B paikassa edulliseen 20€ hintaan. Illalla oli vielä luvassa braai, elikkä grillibileet Etelä-Afrikkalaiseen tyyliin. Olin ostanut aiemmin EA:n puolelta miehekkään kokoisen pihvin, n.30cm x 30cm, joka olisi hetken kuluttua "tuulen suojassa" ja suojan tarjoaja unten mailla.

Seuraavana aamuna pojilla oli vielä hetki aikaa kirmata pitkin leiripaikkaa ja uhmata henkeään direktiivienvastaisella leikkipaikalla. Kukaan ei kuollut taikka loukkaantunut. Onkohan niissä direktiiveissä kuitenkaan mitään perää…

Tofoon päästyämme kaarroimme suoraan rantaan. Hyppäsimme ulos autoista ja ihastelimme rantaa ja merta. Samassa hetkessä, vain muutama sata metriä rannnasta, merellä hyppäsi linja-auton kokoinen ryhävalas. Joka ainoa karva, joka on kiinni minussa, oli tällä hetkellä pystyssä. Vilkaisimme Satun kanssa toisiamme ja hymyilimme. Ostopäätös taisi tulla tehtyä… 

LegoLand Malesia

Matka kohti Aasian huippuhetkeä alkoi mukavasti AirAsian punavalkeilla siivillä. Aamutuimaan lentokentällä ehdin vielä muistelemaan neljän vuoden takaista Den Pasarin kenttää. Tuolloin kentällä ei ollut juuri mitään. Ehkä Tampere-Pirkkalan Ryanairin terminaali oli samaa tasoa. Nyt kentällä on useita portteja ja kaiken maailman myymälöitä pilvin pimein ja siltikin tungos terminaalissa on mahdottoman ja mielettömän välimaastossa. Yksi paikka kentällä on säilynyt ennallaan. Nimittäin tuloaulassa sijaitseva pyhä patsas. Ai miksikö muistan sen? No, Henkalle vaihdettiin siinä lattialla kakkavaippa ja tuon muutaman suojattoman sekunnin aikana herra ehti pissaamaan komeassa kaaressa kunnon lätäkön keskelle lattiaa... :)

KLIA 2:lla on matkatavarasäilytys, tai siis laillinen keino ryöstää rahat tyhmiltä turisteilta jotka haluavat jättää muutaman laukun kahdeksi päiväksi säilöön. Tiedustellessani hintaa aloin epäillä poikien lisäksi jopa omaakin kuullun ymmärtämiskykyäni, mutta uskottava se oli. Ryhdyin miettimään vaihtoehtoja; josko vuokraisimmekin pikkubussin taikka toisen auton varastoksi. Reilut 200€ köyhempinä suuntasimme kuitenkin kohti autovuokraamoa ja pitäydyimme alkuperäisessä suunnitelmassa.

Olimme varanneet KL:sta auton jolla piti suhauttaa Johor Bahruun Legolandiin. Auton saaminen ilman paperista voucheria näin 2010-luvulla osoittautui mahdottomaksi. Jätin tuon lipetin tulostamatta kun rentalcars.com kehotti lataamaan sovelluksen, jolla voi välttää juurikin tuon paperisaasteen. Puolen tunnin kuluttua europcarin edustaja keksi että lähetä se hänelle sähköpostilla ja hän voi sen tulostaa. Nerokasta! Mutta missä täällä pääsee nettiin? Kentällä on ilmainen wi-fi, joka on tukossa kuin liikenne Balilla, eikä herra tiennyt oman piilotetun verkkonsakaan nimeä tai tunnuksia. Vartin puhelinrumban jälkeen tunnukset kuitenkin löytyi ja saimme koslan allemme.

Matka väärällä puolella tietä taittui mukavasti takapenkiltä kajahtelevien ohjeiden avustamana ja vaarin vapistessa vänkärin paikalla. Parin tunnin ajelun jälkeen tuli pakollinen pissatauko ja vaarikin uskalsi jo hengittää ulospäin. Penkinreunaan ja kattokahvaan oli vain jäänyt omituisia painumia käsien kohdille... ;)

Navigaattori joka kuului vuokrahintaan oli täysin turha kapistus. Kartat oli päivitetty joskus, jos koskaan, eikä sieltä löytynyt yhtään Legolandin läheistä katua. Viitat kohteeseen olivat onneksi hyvät, sekä kentältä kähveltämämme karttakin auttoi omalta osaltaan.

Legohotelli oli huippuhieno jo ulkoakin katsottuna ja sisältä se oli vieläkin hienompi! Olimme varanneet tänne teemahuoneen kahdeksi yöksi ja kahden päivän puistoliput  neljälle aikuiselle ja kahdelle lapselle mielestäni kohtalaisen edulliseen n.600€ hintaan. Huoneessa poikia odotti iloinen yllätys. Huoneessa oli tehtäväpaperi, jonka ratkaisu johti aarrearkun koodin löytymiseen. Arkussa oli kaikenmoista legokrääsää ja huoneessa oli muutenkin irtolegoja joilla pystyi heti leikkimään. Myös hotellin aulassa oli valtava allas täynnä legoja, joista sai aikaiseksi mahtavia miekkoja...

Hotellin illallisbuffet osoittautui melkoisen suosituksi paikaksi. Jono oli pitkä ja meininki oli kuin Raxissa konsanaan. Tällainen lihanystävälänkkäri ei oikein tuntenut olevansa mukavuusalueellaan nuudelien ja riisien keskellä. Eikö täältä saa mistään lihaa??? Ahdettuani vatsani täyteen kaikkea einiinherkullista mössöä sekä lastenkulmauksen jäätelöä, huomasin, että ulkona terassilla on grilli kuumana ja siellä kokki kierittelee kanaa ja lihaa minkä kerkiää. No, huomenna kostan tämän piilottelun ja syön kaikki ravintolan lihat!

Seuraavana aamuna suuntasimme itse puistoon, joka oli siis meille jo entuudestaan tuttu parin vuoden takaa, mutta päätimme tulla kuitenkin uudelleen koska viihdyimme siellä niin hyvin. Tällä kertaa Henkkakin oli jo riittävän iso lähes joka kieputtimeen.

Hauskaa riitti kaikille kunnon ukkoskuuroista huolimatta. Puistokin ammotti tyhjyyttään eikä jonoja ollut juuri missään. Laitteissa sai myös istua niin monta kierrosta kuin halusi ellei ollut muita tulijoita. Ensimmäinen päivä oli siis varsin onnistunut ja nukkumatti tulikin kohtalaisen nopeasti. Toki rättiväsyneiden ja vasta syöneiden pikkuihmisten irrottaminen aulan legoaltaasta osoittautui astetta haastavammaksi näin toisena iltana.

Viimeinen aamu koitti ja päätimme mennä uudelleen samaan kieputtamoon ihan vain käytännön syistä. Viereinen vesipuisto kun ei kuulostanut kovin houkuttelevalta vaihtoehdolta ukkoskuurojen uhatessa. Muutaman tunnin visiitti näin toisena päivävä oli aivan riittävä kun pojat tiesivät jo ennen sisälle menoa minne he haluaisivat mennä.

Paluumatka sujui lähes ongelmitta ja varsin joutuisasti kuten tulomatkakin. Vaarikin oli jo sen verran vakuuttunut lapsensa ajotaidoista väärällä puolella tietä, että uskalsi vissiin kerran matkan aikana sanoa jotakin. Noin sata kilometriä ennen KLIA 2:sta alkoi polttoaineen riittävyys askarruttamaan kuljettajaa. Tietokone näytti sen riittävän vielä 80 kilometrin verran ja nopeiden laskutoimitusten jälkeen päätin jatkaa matkaa lähemmäs "isoa kirkkoa". 20 Kilometrin kuluttua tietokone ryhtyi näyttämään viivaa ja päätin kaartaa seuraavalle bensikselle. Seuraavien 50 kilometrin aikana, hikikarpaloiden valuessa ohimoilta, ei kohdalle osunut niin ensimmäistäkään huoltoasemaa. Viimein horisontissa näkyi bensis ja saimme Protoniimme menovettä. Eikä muuten hetkeäkään liian aikaisin; Tankkiin lorahti 55,6 litraa ja ohjekirja kertoi tilavuudeksi tasan 55. Huh!

Auton palautus sujui ongelmitta, matkatavarat löytyivät ryöstämöstä ja kyyti keskustaankin sujui leppoisasti pikkubussilla. Tällä kertaa päätimme laittaa haisemaan Kuala Lumpurin majoituksen suhteen. Golden Triangle Suites by Mondo oli valintamme ja ei kyllä kaduttanut pätkääkään. Aivan kaksoistornien vieressä sijaitsevat viihtyisät huoneistot, ja vieläpä kohtuulliseen 100€ hintaan, oli juuri sitä mitä olimme odottaneetkin. Seuraavalla kerralla tulemme takuulla tähän samaan paikkaan.

Mummin ja vaarin lähtöhetki läheni ja vietimme viimeisen yhteisen päivän ostoksilla. Myös vaarin synttäripäivällinen kuului ohjelmaan. Illalla lähdön lähetessä alkoivat kaikki käyttäytyä levottomasti. Oltiinhan sitä kuitenkin lähes kuusi viikkoa vietetty yhdessä ja muutaman kuukauden ero olisi taas edessä. Aaron ja Henkka vollottivat aivan silmittömästi mummin ja vaarin auton lähtiessä hotellilta ja totta kai kaikilla muillakin oli silmänurkat kosteana. Huoneeseen päästyämme istuimme sohvalle lohduttamaan poikia ja mietimme että mitäs seuraavaksi? No Afrikkaan Afrikkaan!!!

Loppuun vielä suurkiitokset mummille ja vaarille! Meillä kaikilla oli saiRAAN mukavaa !!!

Ja kuviahan tulee tekstin joukkoon kunhan saan koneeni lainasta takaisin. Anteeksi!

Gili Air

Matka Gili saarille alkoi sujuvasti suoraan Zodiakin pihasta aamulla 0700 aikaan. Saimme puhuttua respalle että jättäisimme laukkumme sinne säilöön kymmeneksi päiväksi ja hakisimme ne kun palaamme. Kaikki kävi! Respa ei ilmeisesti vain ymmärtänyt että emme enää tule tähän hotelliin asumaan vaan menemme toisaalle. Hän ei myöskään tainnut ymmärtää että kymmeneksi päiväksi…

Pikkubussilla siis pari tuntia Padang Baihin ja sieltä speedboatin kyytiin toiseksi mokomaksi. Pientä pompotusta paatti piti mutta hengissä selvittiin eikä oksennustakaan ainakaan sisätiloissa ollut havaittavissa. Ainoa pikku miinus veneessämme oli sen varsin puutteellinen hevosvoimamäärä; vaivaiset kuusi kappaletta 250 heppaisia perämoottoreita. No, onneksi kilpailija hoisi homman hieman paremmin ja oma mielikin parani kun pääsi edes näkemään miehekästä meininkiä. Ihailtavaa kuinka mikä tahansa asia voi lähteä aivan totaalisesti käsistä…

Gileiltä, ja tarkemmin sanottuna Gili Airilta, olimme varanneet Lucy's Garden nimisen bungalow majoituksen. Paikka oli hyvin viitoitettu ja sinne oli niiden perusteella helppo löytää. Loppumetreillä, lehmiä väistellessä, meinasi tosin usko loppua, mutta pääsimme perille. Kävellen tietysti. No, eipä matka satamasta ollut kuin alle kilometrin ja rinkkojen ja muiden nyyttien roudaamista oli viime aikoina tullut harrastettua muutenkin turhan vähän.

Gilit koostuvat kolmesta saaresta. Trawanganista, Menosta ja Airista. Me valitsimme siis Airin sen ollessa sellainen välimallin saari. Trawangan on bilepaikka ja Meno, päinvastoin kuin nimensä, rauhallisuuden tyyssija. Autoja, skoottereita ja koiria näillä saarilla ei ole ensimmäistäkään. Tosin joku neropaatti oli päättänyt kiertää tämän säännöksen tuomalla Airille sähkömopon… Kulkeminen paikasta toiseen tapahtuu jalkaisin, polkupyörällä taikka hevosvankkurilla. Mieletön rauhallisuus Balin jälkeen siis.

Sukellus Gilien ympäristössä oli "ihan ok". Ei mitään ihmeellistä eikä mitään kamalaakaan, siis yksinkertaisesti ihan hyvää. Iso osa koralleista oli kuollutta mutta toipumisen merkkejä oli havaittavisssa. Hyvä niin. Virta oli paikoin melko voimakasta, mutta mikäs sen mukavampaa kuin röhnöttää paikallaan ja antaa virran hoitaa hommat. Myös uunituore OWD pääsi kokemaan virtasukelluksen iloa ja suoriutui siitä varsin mallikkaasti. :) Myös Aaron kävi kerran sukeltamassa, tällä kertaa äidin kanssa tosin. Saarella käytimme Oceans5 nimistä keskusta ja siellä homma toimi. Suosittelen lämpimästi!!!

Päivät Airilla kului leppoisasti snorklaillessa, altaalla roikkuessa, rannalla kävellessä tai sukeltaessa. Äärimmäisen rentoa ja rauhallista elämää siis. Iltaisin oli luvassa ruokaa ja korttipelejä. Kävimme parina iltana Satun kanssa Shark Guardian luennolla ja pääsin molemmilla kerroilla itsekin lauteille vetämään osan esityksestä. Hieno kokemus ja hyvää harjoitusta tulevia omia esityksiä varten. Shark Guardian on siis hyväntekeväisyysjärjestö joka pitää luentoja haista, niiden suojelusta, uhista haita kohtaan sekä korjaa ihmisten vääriä luuloja haista. Lisätietoa löytyy osoitteesta www.sharkguardian.org ja sieltä löytyy myös tutunnäköinen profiili leadereiden joukosta. Kävimme Brendonin, SG:n perustajan, kanssa myös yösukelluksella. Tarkoitus oli mennä tarkkailemaan valkoevähaita ja niiden yöllistä saalistamista. Kaksi yksilöä osuikin kohdalle täydessä touhussa ja kyllä se näköjään valkoevähaikin osaa uida nopeasti. Hieno sukellus!

Paluumatka Balin suuntaan jännitti kahdestakin syystä. Edellisenä iltana oli törkeä tuuli ja sen mukana tietenkin aallokkokin oli melkoinen. Olisiko speedboat täynnä oksennusta vai ei? Toiseksi, meidän passimme olivat visan jatkamisen takia Balilla ja toimisto josta ne voi noutaa sulkisi ovensa 1700. Lento Kuala Lumpuriin lähtisi 0700 seuraavana aamuna. Olisi siis vähän niinkuin pakko ehtiä Seminyakiin ennen viittä. Veneen piti lähteä 1030 mutta ei sitä näkynyt vielä silloin. Tuntia myöhemmin alumiininen alihevosvoimainen kiituri kuitenkin rantautui ja ryntäsimme sisään. Meri oli lähes tyyni. Toinen peloista oli siis selätetty. Vastarannalla haasteita tuli puolestaan siitä että jos kuusi ihmistä ostaa kuusi lippua bussiin, tai siis helvetin pieneen ja kuumaan liteaceen, niin pitääkö näiden kuuden ahtautua viidelle istuimelle koska kaksi heistä on lapsia? Bussi, eikun liteace, oli siis hiukan ylibuukattu ja ryhdyin käymään keskustelua Herra lipunmyyjän kanssa. Hän kertoi että autosta voi aina tulla ulos ja odottaa seuraavaa kyytiä. Vereni lähes kiehui mutta sain kuin sainkin pidettyä kaiken sisälläni. Jos meillä ei olisi ollut kiire niiden passien takia istuisin varmasti vieläkin Padang Baissa odottamassa seuraavaa bussia, siis Liteacea… 

Kello 1615 tempaisin Bali expat servicesin oven auki ja pyysin saada passit. Hienosti oli viisumit liimattu ja leimattu ja kaikki oli kuin pitikin. Eihän tässä tullut edes kiire! Jos indonesiaan ottaa viisumin maahan saapuessaan sen saa ainoastaan 30 päiväksi. Tuota voi jatkaa toiset 30 päivää käymällä 3 kertaa immigration toimistossa ja maksamalla siitä muutaman kympin. Expat servicen kautta viisumien jatkot maksoivat noin tuplat mutta päätös oli helppo. Kolmena päivänä Seminyakista Kutalle ja takaisin taksilla ja ties kuinka kauan toimistolla ei oikein innostanut joten päätimme maksaa lystistä jollekin muulle.

Indonesia alkoi siis olla käsitelty ja matka kohti Malesiaa ja Johor Bahrun Legolandia oli alkamaisillaan. Kaikilla oli gallupin mukaan saiRAAN kivaa. Seuraavassa jaksossa enemmän Legolandista ja Malesiasta. Kuulemiin!

Bali

Pienten alkukangistelujen jälkeen reilun kolmen viikon jakso Balilla starttasi siis Hotel Zodiakissa Seminyakissa. Huoneita oli varattuna kaksi ja vaari oli varausta tehdessään maininnut että toiseen tulee kaksi aikuista ja toiseen kaksi aikuista ja kaksi pienempää ihmistä. Myös varausvahvistuksessa henkilömäärä oli täysin oikein. Huoneissa oli kuitenkin tuiki tavalliset parisängyt, ilman lisävuoteita. Neljä, tai edes kolme ihmistä 190cm leveässä parisängyssä kolme viikkoa ei aivan kauheasti lämmittänyt mieltä. Harkinnassa oli lisävuoteen ottaminen mutta sen hinta oli yli puolet koko huoneen hinnasta. Harkitsimme myös ostavamme pari hetekaa… Lopulta kuitenkin vaari laittoi haisemaan ja varasi pojille oikein oman kopin. Kiitos vaari! Liekö päätökseen vaikuttanut pari yötä huoneessa majaillut pikkumies jonka jalka oli milloin suussa ja milloin kylkiluiden välissä. :)

Hotelli oli kohtalaisen uusi ja paikat olivat kohtalisessa kunnossa. Tosin joka paikassa oli likaista ja pölyistä ja meidän vuodevaatteemme vaihdettiin koko aikana vain kerran. Pesuhuoneessa vesi makasi pikimustissa nurkissa 24/7, vessapaperirullia oli telineessä yksi, riippumatta jäljellä olevasta paperimäärästä, eikä wc-harja ilmeisesti kuulu paikallisen siivousalan ammattilaisen työkaluvalikoimaan ensinkään. Huoneiden lattiat olivat likaisia rantuja täynnä, koska mopin pesuvesi tuntui myös olevan kortilla. Saattaa olla että vettä vain lisättiin sankoon kun sen taso oli laskenut alle hälytysrajan. WiFi oli surkein koskaan kokemani. Oikein tuli ikävä modeemiaikoja. Jopa puolustusvoimien tarjoama internetyhteys on, Henkkaa lainatakseni, saiRAAN nopee! Aamiaisesta, tai siis sen rippeistä, ei myöskään voi sanoa mitään positiivista. Jos tarjolla oli kahvia, kupit ja maito oli loppu, jos hedelmiä, lautaset oli loppu, jos leipää, voi ja hillo oli loppu, jos mehua, lasit oli loppu. Ja sama toisinpäin. Jos oli kuppeja, pannu oli tyhjä, jos oli lautasia, hedelmät oli loppu jne… Ei siis kovinkaan häävi paikka mutta eipä hintakaan päätä huimannut! ;)

Kahvia olisi mutta mistä kuppeja?

Päivät Balilla pyörähtivät käyntiin, yllätys yllätys, Aaronin koululla. Iltapäivisin oli sitten aikaa pyöriä rannoilla ja kaduilla ihmettelemässä ihmispaljoutta ja väistelemässä autoja ja skoottereita. Teimme myös päiväretkiä Ubudiin apinapuistoon, Uluwatun temppeliin, Nusa Lembonganille sekä vaarin sukelluskurssin avovesisukelluksiin liittyen sukellusreissuja Padang Baihin ja Amediin. Ubud oli meille jo tuttu neljän vuoden takaa ja hämmästys tuonkin alueen räjähdysmäisestä kasvusta oli melkoinen. Liikenne on täysin tukossa kaikkialla autojonojen madellessa muutamaa kymppiä eteenpäin. Koko eteläinen ja itäinen Bali on niin ylikansoitettu että tästä ei voi seurata hyvää. Pikaisen googletuksen jälkeen löysin tilastoja joiden mukaan asukasluku Balilla on kasvanut neljässä vuodessa lähes miljoonalla.

Jopa leijojen koko on lähtenyt käsistä.

Uluwatu oli uusi kohde meille kaikille ja maisema perillä oli mieletön. Myös alueen apinat olivat mielettömiä, kirjaimellisesti. Tuloksena kahdet apinan raiskaamat Ray Banit. Mites, kuuluuko matkavakuutukseen apinavahinkot? Toki taas on peiliin katsomisen paikka, eräillä. Kaksi seurueen jäärää, rakas isäni ja rakas vaimoni, eivät kumpikaan piitanneet kuljettajan kehotuksesta laittaa aurinkolasit piiloon kierroksen ajaksi.

Lasivaras

Uluwatu

Kecak esitys

Myös retki Nusa Lembonganille oli uutta meille kaikille. Reissu piti sisällään venematkan, banaaniveneajelua, snorklausta, lounaan, kanoottimelontaa, lasipohjaveneen ja opastetun lenkin saarella. Apinaa koijattiin taas oikein huolella. Snorklailu tapahtui saaren rannassa hiekkapohjassa jossa ei ollut niin mitään näkemistä. Lasipohjavene oli paikallaan makaava lautta samaisella hiekkapohjalla eikä sieltäkään näkynyt kuin hiekkaa. Banaaniajelu kesti minuutin ja sitä vedettiin 10 heppaisella pikkuveneellä urku auki siten että vesi tuskin roiskahti polvia korkeammalle. Poikiin ja varsinkin Aaroniin tuo tuntui kuitenkin uppoavan kuin kuuma veitsi voihin. Saarikävely kesti puoli tuntia ja sen tarkoitus oli lähinnä viedä ihmiset sarongiostoksille.  Ruoka veneessä oli hyvää. Eipä oikein jäänyt muuta sanottavaa tuosta reissusta. Paluumatkalla oli merenkäynti koventunut hieman ja vene pompotti melko miehekkäästi. Vitivalkoisia kiinalaisia konttasi ja oksenteli pitkin lattioita. Osa ei ehtinyt edes pussia kaivamaan vaan päätti ojentautua yli laidan ja puhaltaa vatsan tyhjäksi, vastatuuleen tietenkin. Pisaraakaan ei mennyt mereen vaan kaikki levisi pitkin naamaa, veneen kantta, ikkunoita ja Satua joka istuskeli ulkokannella. Enpä muista koska olisin nauranut yhtä makeasti kun seurasin sisätiloista tilanteen eskaloitumista.

Ihan tyhmää

Ensimmäisen viikon aikana maailmaan tuli myös uusi PADI Open Water Diver, Juhani Forsman nimeltään. Satu aloitti kouluttajauransa appiukosta. Ovat vieläkin puheväleissä… :) Välineitä ja palveluja varasimme Nautilus Divingista. Käsittämättömän sekavaa toimintaa. Ei onnistunut sitten millään vuokrata pelkät välineet ja hoitaa homma itsenäisenä kouluttajana vaan piti ostaa kurssi keskuksesta ja toimia itse freelancerina ja kouluttajan palkka vähennettiin sitten kurssihinnasta. Ensimmäiset avovedet oli Padang Baissa ja siellä oli luvassa kolme sukellusta. Kaksi ekaa meni mukavasti ja kolmas ei sitten enää niin mukavasti. Veneessä ei ollut täysiä pulloja kuin yksi kolmannelle sukelle ja se oli tietenkin varattu DM:lle jonka oli pakko olla mukana vedessä. Pienen neuvottelun jälkeen hän kuitenkin luovutti pullon oppilaalle ja me muut otimme vajaat säiliöt. Saatiinpa sekin kuitenkin hoidettua kunnialla loppuun. Loput avovedet olivat USS Liberty hylyllä ja tuo reissu menikin ongelmitta. Jotenkin vain kuitenkin saimme tarpeeksemme tuosta autossa istumisesta kun matka kohteelle kestää 2-3 tuntia suuntaansa ja perillä pinnan alla on porukkaa niin paljon ettei sekaan tahdo sopia.

Vaarilla kaikki OK

Kävimme myös Satun kanssa eräänä iltana Sanurissa kuuntelemassa Shark Guardian esityksen sekä moikkaamassa vanhoja tuttuja. Iloksemme kuulimme että Brendon ja Liz olivat myös tulossa Gili Airille ja voisimme pitää siellä esityksen yhdessä. Hienoa! Samaisessa tilaisuudessa kuulimme loistavasta makrokohteesta, the Jettystä ja pyysimmekin Nautilusta järjestämään meille reissun sinne, sekä toisen reissun katsomaan Mola Molia. 10 päivän aikana keskus ei onnistunut siinä. Ihme paikka!

Oliskos tämä nyt sitten Shark Guardianie?

Kutan surffarimekka kuului myös tottakai ohjelmaan. Kolme sukupolvea Forsmanneja ensimmäistä kertaa laudalla ei ole hyvä yhdistelmä. Aaron veti kuin vanha tekijä, vaarilta lähti varpaankynsi ja minulta revähti joku lihas kylkiluiden välistä. Hyppäsin ensimmäistä kertaa vatsalleni laudan päälle ja kyljessä naksahti joku viiltävän kivun saattelemana. Nyt kolme viikkoa myöhemmin en vieläkään pysty nukkumaan oikealla kyljelläni. Mutta hauskaa hommaa tuo oli eikä takuulla yhtään turhan helppoa! Aaron innostuikin lajista melkoisesti ja pakkohan tuolla oli sitten käydä useammankin kerran.

Kolme sukupolvea surffareita

Koko porukka oli Balilla vähintään kerran kipeänä. Satu aloitti oksennus-/paskannustaudilla jo saapumispäivänä. Kaikilla oli enemmän tai vähemmän ripulia kerran taikka kaksikin. Räkätauti kiersi myös koko orkesterin ja Henkka hommasi itselleen oikein keuhkokuumeen. Lääkäristä lääkekuuri ja homma oli hoidossa kuurin päätyttyä. Itsellä meni tuo kylki, vaarilla varpaankynsi ja Satukin otti ripulin ja räkätaudin lisäksi kunnon palkeenkielen peukalovarpaan päähän. Tiedä sitten onko tuolla ihmismäärällä jotain tekemistä tautien kanssa vai miksi tulimme vasta nyt oikein urakalla kipeiksi.

My name is Jari. I'm an Emergency First Responder. May I help You?

Erinomaista palvelua

Bali on siis kokenut melkoisen muutoksen viimeisen neljän vuoden aikana. Aivan liikaa kaikkea. Pohjoisempana olisi vielä ollut kuulemma rauhallisempaa mutta se ei sopinut meidän suunnitelmiimme tällä kertaa. Seuraavaa kertaa tuskin ihan hetkeen tuleekaan. Jos kuitenkin pidät bilettämisestä, liasta, melusta, ihmismassoista, skootterien väistelystä, ruuhkissa istumisesta, korkeista ravintolahinnoista jne. niin Bali on paikka sinulle. Ne Finmatkojen matkaesitteen kuvat turkoosinsinisestä vedestä ja lähes autioista hiekkarannoista ovat viime vuosituhannelta. Tarkoituksenani ei ole kuitenkaan parjata Balia, vaan iskeä faktat tiskiin. Me, siis minä ja Satu, viihdyimme kuitenkin kaikesta huolimatta kohtalaisen hyvin, mutta paremminkin olisi voinut mennä. Pojat tietenkin nauttivat täysin siemauksin mummin ja vaarin seurasta ja kaipa mummi ja vaarikin viihtyivät

Kuta

Ai niin. Neljä vuotta sitten, Aaronin ollessa 4-vuotias, herra oppi uimaan Balilla. Nyt neljä vuotta myöhemmin, 4-vuotias Henrik, myös oppi uimaan Balilla. Jotain ikimuistoista siis tälläkin kertaa… :)

Veljeni, tällä altaalla minä opin uimaan 4 vuotta sitten

Malapascua - Boracay - Kuala Lumpur - Bali

Matka kohti Balia alkoi leppoisasti vene-auto-lento-auto-vene-auto yhdistelmällä. Suoraan Balille tai edes Kuala Lumpuriin emme tietenkään voineet mennä. Kuten aiemmin kerroinkin, päätimme säästää lennoissa ja koukkasimme Kalibon kautta. Mennessä vietimme päivän siellä ja totesimme sen riittävän. Oikeastaan ainoa mahdollinen paikka, jonne Kalibosta on järkevää mennä muutamaksi päiväksi jatkolentoa odottamaan, on Boracay.

Pikkuisen pelotti mennä mennä pyörimään ihmisten ilmoille, ah, niin rauhallisen Malapascuan jälkeen. No, eipä mitään. Sikamaisuus alkoi heti Kalibossa satamassa. Auton pysähdyttyä kuljettaja kysyi tarvitsemmeko kantajaa. Emme tarvitse, olen Suomalainen kapiainen ja menen yksin vaikka läpi harmaan kiven. Ja tiedä mitä sekin taas maksaa. Saimme laukut revittyä laiturille kuljettajan vetäessä letkaa tyhjin käsin. Silta veneeseen oli niin kapea, etten mahtunut kasseineni siitä yhdellä kertaa. Jätin siis yhden laukun laiturille odottamaan kunnes hakisin sen. Virhe! Eikös joku yliavulias herra tullut laukku olalla vastaan kun palasin sitä noutamaan. Ei auttanut SEIS!-komennot vaan laukku siirtyi veneeseen herran toimesta. Istuttuamme alas saapui tämä herrasmies pyytämään tippiä. Kyllä. Se tuli oikein pyytämään. Annoin viisi kymppiä ja herra sanoi että haluaa enemmän. Satanen olisi kuulemma sopiva summa. Muistin virkistykseksi mainittakoon että ravintolasta saa alle satasella ruoka-annoksen... En heltynyt aneluihin ja sain murhaavan katseen. Puolen tunnin venematkan mietin että minkähän säkin suututtamani herra nakkasi mereen. Sama ralli oli luvassa vastarannalla ja nyt jouduin jo korottamaan ääntäni että herrat pitivät näppinsä erossa matkatavaroistamme. Ja kyllä, ymmärrän että nämä herrat tekevät työtä elääkseen, mutta en vaan voi sietää moista kusetusta!

Boracaylta varasimme Sveitsiläisen Ralphin pyörittämän, hyvinkin omaperäisesti nimetyn, Ralph's Placen. Oiva valinta! Paikka sijaitsee korkealla mäen rinteessä ja näköala on, hmmm, tai ainakin on joskus ollut aika makea. Nyt näköala koostuu veneistä, vesiskoottereista, vetovarjoista, hinattavista banaaneista ym. turistihelvetin peruskaurasta.

Itse majoitus oli siis hyvinkin tyydyttävä. Iso kaksikerroksinen bungalowi joka oli käytännössä avointa tilaa ulos asti. Ei siis varsinaisia ulkoseiniä vaan kevyt bambukaide ja verhot joista sai hiukan näkösuojaa. Pisteen i:n päälle viihtyvyydessä antoi paikan koirat. Valtavan läski labradori, kaksi valtavan läskiä lähes labradoria sekä valtavan läski naapurin koira. Pojat ja Satu olivat myytyjä. No täytyy myöntää että saattoi omakin sydän aavistuksen heltyä koira-ajatuksen puolelle.

Itse saari, rannat ja kylä oli täynnä turisteja ja hintataso sen mukainen. Käsittääkseni Boracaylla vierailee joitain maailmanluokan julkkiksia jonkun verran ja saaren palvelutaso oli myös sen mukaista. Tarjolla oli noiden aiemmin mainittujen lisäksi mm. helikopterikyytiä saaren ympärillä taikka lentokentälle, limusiinia, Hummeria ja aivan mitä vain voi kuvitella. Turistimäärä saarella on siis aivan älytön. Keskustelimme aiheesta Ralphin kanssa ja hän kertoi että rakentamista saarelle ei juurikaan rajoiteta vaan lähes kaikki uudet yrittäjät ovat tervetulleita. Ennätys yhtenä päivänä saapuneista vieraista on kuulemma hiukan yli 50 000 sielua.

Noina kolmena päivänä vietimme aikaamme pääsääntöisesti majapaikassamme makoillen. Toki ruokailut hoidettiin kylällä ja rannallakin tuli käytyä. Iltapalaa järjestimme bungalowiimme Boracay Delistä josta löysimme hapankorppuja ja juustoja. Maistui melko hyvälle 7 kuukauden paahtoleipäkuurin jälkeen. Yhteenvetona sanottakoon että Boracay on kamala paikka. Bulgarian Sunny Beach kohtasi viimein voittajansa pidettyään kamalimman paikan titteliä hallussaan lähes 13 vuotta.

Boracaylta poistuttuamme matka jatkui Kuala Lumpuriin vastaanottamaan kauan odotettuja mummia ja vaaria. Mummin ja vaarin kone saapui KL:iin aamulla ennen kahdeksaa ja lähdin yksin heitä vastaan. Hetken odottelun jälkeen tutunnäköinen parivaljakko käveli saapuvien lentojen käytävää pitkin. Nostin molemmat käteni ja kohotin kirjoittamani kyltin jossa luki:"Äiti ja Iskä" ihan vain siltä varalta, ettei ne enää tunnista poikaansa 7 kuukauden jälkeen. Tunsi ne. :)

Koska ne oikein tulee???

Hotellilla jälleennäkemisen riemu oli käsin kosketeltavissa. Kyyneliä tirskahteli kaikilta ja mummi pussasi molemmat pojat litimäriksi. Sisäänkirjautumisen jälkeen jätimme pojat mummin ja vaarin seuraan ja lähdimme itse käymään kaupoilla. Sukellusvarusteita ja iPadeja kun tuli tilattua muutama viikko aiemmin ja nyt ne olivat noudettavissa. Matkalla keskustaan tapasimme rautatieasemalla Irakilaisen Hamidin joka kutsui meidät syömään. Jätimme väliin ja sanoimme että ehkä joku toinen kerta. Herra kuitenkin pyysi meitä myöhemmin naamakirjassa kavereiksi sekä tiedusteli Satulta olisiko hänen kaveripiirissään vapaita Suomalaisia naisia jotka haluaisivat mennä hänen kanssaan naimisiin. Meille ei kummallekaan tullut ainakaan heti mieleen yhtään sopivaan ehdokasta. Jos kuitenkin juuri Sinusta tuntuu että haluaisit tutustua Hamidiin tarkemmin niin yst. vast. tlk. :)

Seuraaavana päivänä olikin aika jatkaa matkaa Balille. AirAsialla tietenkin. Leppoisa lento ja eväät olivat jälleen kerran kohdallaan. Mummin mielestä tosin hiukan liian maukasta mutta eiköhän se kohta totu. Oma annokseni oli tällä kertaa lähes täydellinen, ainoastaan toinen tomaateista oli väärin päin... :(

Hotellille päästyämme respan täti kertoi että teidän varaus alkaa vasta yhdeksäs päivä. Jaahas, ja nyt on kuudes. Pieniä informaatiokatkoksia taikka väärinymmärryksiä on siis ollut matkustajien sekä JarSa-matkojen välillä. No eipä hätää, hotellissa oli tilaa ja VISA kelpasi.

Malapascua

Taas on mennyt aivan liikaa aikaa edellisestä päivityksestä, mutta korjataanpa tilanne. Syy päivittämättömyyteen on luonnollinen; en ole viitsinyt. Piste. Elämä Malapascualla on ollut hyvin hyvin rauhallista ja seesteistä. Mihinkään ei ole ollut kiire ja meille ei ole tapahtunut oikeastaan mitään kirjoittamisen arvoista. Seura on siis tehnyt kaltaisekseen. Kiteytetään nyt kuitenkin viime viikkojen tapahtumia ja koitetaan saada edes jonkinlainen mielikuva lukijoille aikaiseksi.

Kaksi koiraa

Päiviimme kuului siis opiskelua, syömistä, nukkumista ja sukeltamista. Opiskelijoita oli kaksi, äiti ja poika. Aaronin kanssa aloitimme aamut matematiikan ja äidinkielen opinnoilla. Kavereilla kun oli jo koulu loppunut Suomessa, niin pitihän meidänkin saada pojan ensimmäinen luokka päätökseen. Siinä onnistuimme varsin mallikkaasti ja vanhat koulukirjat hävitimme asianmukaisesti. Hetken mietin että pitäisikö opettaa pojalle tulentekotaitoja ja polttaa kirjat nuotiossa, kuten isäkin teki ysiltä päästyään. Päätin kuitenkin jättää tämän Aaronin itsensä oivallettavaksi tuleville vuosille. :) Matematiikan ja äidinkielen lisäksi ohjelmaan kuului englannin opiskelu. Pari vuotta siis varaslähtöä sillä saralla. Englanti tuntuu maittavan Aaronille ja kyllähän herra on siinä huimasti kehittynytkin. Toki tuota edesauttaa englantia puhuvat paikalliset lapset eli en aivan kaikkea kunniaa voi itselleni ottaa. Toki kynnys puhumiseen on edelleen hiukan korkea, kun ei ehdi miettimään kaikkia sanoja hetkessä valmiiksi vaan on helpompi huitoa käsillä ja huutaa look! No, kyllä se siitä kohta lähtee.

Kakkosluokkalainen

Aaronin käydessä koulua Henkka piirteli, leikki legoilla tai häiritsi meitä, taikka äidin opiskelua. Sain ylipuhuttua Satun menemään sukelluskouluttajakurssille jo Costa Ricassa, mutta sikäläisen keskuksen ollessa niin kammottava, päätimme tulla tänne. Tuo IDC olikin oikeastaan ainoa syy miksi valitsimme juuri Malapascuan kodiksemme reiluksi kuukaudeksi. Satu kirjoittaa oman kappaleensa IDC:stä ja koko prosessista tuonnempana.

Ankaraa opiskelua

Satu opiskeli ensimmäiset kaksi viikkoa kotona ja jälkimmäiset kaksi Thresher Shark Diverseilla. Nuo jälkimmäiset kaksi viikkoa saimme olla miehissä kaikessa rauhassa. Aika kului kohtalaisesti vaikka äidin poissaolo tuntui miehistöä rassaavankin. Varsinkin kun ensimmäiset viisi päivää satoi taukoamatta taifuunin pyyhkiessä Filippiinien pohjoisosia. Mekin siis saimme osamme myrskytuulista, komeista salamoista ja sateesta. 20 neliöinen koti ilman turhakkeita tuntui hetkittäin aavistuksen ahtaalta ja itse kullakin oli pinna välillä "hieman" kireällä. Mutta, me selvisimme. Aamusta iltaan legoja, pikkuautoja, Afrikan tähteä, Unoa ja herrojen välienselvittelyä. Hyvä me!!! Sään parannuttua kävin toki välillä sukeltamassa poikien ollessa joko kaksin rannalla, taikka veneessä odottamassa. Lähes kaikki ihmiset ihmettelivät herrojen hyvää käytöstä niin veneessä kuin rannallakin. Käsittämätöntä! No, kaipa ne sitten osaa käyttäytyä vaikka välistä tuntuu, että olisi parempi lukita nuo riiviöt huoneeseen viikoksi. :)

Afrikan tähteä Jon Jonin kanssa

Lopulta äidin loppututkinto koitti ja läpihän se meni. Heittämällä! Mielettömän hieno suoritus! Hyvä äiti! Nyt meitä on siis kaksi kouluttajaa perheessä. Satun pakettiin kuului myös kuusi specialty instructor kurssia joten loppuaika menikin sitten niiden kimpussa. Lyöttäydyin parille spessulle itsekin mukaan, ettei Satu vaan pääse kiilaamaan minusta ohi! :)

Uudet kouluttajat

Viiden viikon aikana poistuimme saarelta kerran käymään lääkärintarkastuksessa ja ostoksilla. Aluksi olimme ajatelleet ottaa vene/autokyydin rannalla pyöriviltä herroilta, mutta ystävällinen hotellintäti järjesti meille reissun puolet halvemmalla. Sama pätee rantakaupustelijoiden hedelmiin ym. Turistia koijataan siis täälläkin ihan kunnolla ja onhan se tavallaan aivan ymmärrettävääkin. Tosin kun siitä jää kiinni, ei ainakaan minun kanssani tule enää kauppoja, vaikka hinta tippuisikin paikalliselle tasolle. "Mainlandillä", eli Cebun saarella, matka jatkui skoottereiden kyydissä. Kolme päällä luonnollisesti. Lääkärintodistus maksoi muutaman eiron eikä toreilta hankittujen ostoksien hinta päätä huimannut. Valikoimaa löytyi kumilenkeistä siankorviin ja kananjaloista porkkanoihin. Lihan ostamisen jätimme suosiosta supermarketiin kun siellä on oletettavasti jopa kylmäkoneita. 1,8 kiloa naudanlihaa maksoi alle 10€… 

Kassit täynnä evästä

Niin mikä jääkaappi??? Mikä se on?

Mitä muuta tekemistä saarella sitten on sukeltamisen lisäksi? Rannoilla makailu, "kylissä" pööpöily ja maleksiminen ympäriinsä ovat kaikki kaikessa. Toki, jos tykkää imeä rommikolaa taikka kaljaa kuppiloissa, niin ne ovat yleensä auki niin kauan kuin on asiakkaita. Noista kuppiloista saa myös ihan hyvää ruokaa, eikä hintakaan päätä huimaa. Tasokkaammissa joutuu pulittamaan hampurilaisesta ja ranskalaisista jopa 4€ kun taas halvimmista saa riisi-kana annoksen eurolla. Meidän suosikiksemme nousi läheinen Ging Ging, sen yllätyksellisyyden ja edullisuuden takia. Ruoka Ging Gingissä oli mautonta, jos sitä oli, tai jos sitä ylipäätään tuli. Kävimme siellä lähes päivittäin vähintään aamupalalla ja valehtelematta tilaus ei mennyt oikein kuin noin joka neljäs kerta. Välillä jäi jotain tulematta, taikka tuli jotain täysin muuta kuin mitä oli tilattu. Siinä sitten laskua maksettaessa yhdessä hihiteltiin ja hymyiltiin. Uskomattoman uskomatonta. Varsinkin kun olimme usein ainoat asiakkaat koko paikassa.

Nugetteja ja ranskalaisia @ TSD

Kävimme myös Aaronin kanssa tekemässä Bubblemakerin. Voi tuota onnen määrää, niin pojan kuin isänkin. Varsin liikuttava kokemus viedä oma poika ensimmäistä kertaa sukeltamaan. Maskiakin iskä joutui tyhjentämään, ja ei, se ei vuotanut. Aaron ei kuulemma omien sanojensa mukaan nukkunut tippaakaan koko edeltävänä yönä, ja koko aamun ennen sukellusta sydän kuulemma tunkutti ihan sairaasti. Voin vain kuvitella! Sukelluksen jälkeen kuitenkin hymy oli kaikilla herkässä ja kysymys kuuluikin: "Millon musta tulee Instructori?" :) Myös Satun Course Director Bas huomasi piilevän kyvyn ja lupasi Aaronille ilmaisen IDC:n kunhan ikävaatimukset täyttyvät. Jos siis Bas luet tätä kääntäjän kanssa, niin voin vakuuttaa että tämä lupaus ei Aaronilta aivan heti unohdu! ;)

OK!!!

Mr. Bubblemaker

Tuleva kouluttaja tulevan CD:nsä kanssa

Jos siis haaveilet matkasta Filippiineille ja haluat sukeltaa kettuhaiden kanssa, mene Malapascualle ja valitse keskukseksi Thresher Shark Divers. En keksi mitään, minkä olisi voinut tehdä paremmin kuin miten he hoitivat homman. Loistava keskus! Jos taas haaveilet romanttisesta rantalomasta paratiisisaarella, taikka toimintalomasta ja biletyksestä, mene jonnekin muualle. Saarella on siis riittävän vähän kaikkea ja olimme 100% tyytyväisiä valintaamme.

Bye bye Malapascua!

Tästä on siis hyvä jatkaa matkaa kohti Balia ja, hmmm, hieman erilaista ympäristöä. No emme voi valittaakaan kun on tarjolla ilmainen majoitus kuukaudeksi ja ehkä jopa muutama vapaapäivä äidille ja iskälle ihan kaksin. Mummi ja vaari ovat siis tulossa poikia katsomaan. Sain myös ylipuhuttua isäni sukelluskurssille ja taidankin astua sivuun, kun tuo Satu tarvitsee nyt kouluttajakokemusta ettei pääse taidot unohtumaan. ;)