Lähtö Cuscosta kohti Limaa tapahtui siis hieman jännittävissä tunnelmissa. Tulomatkasta kun oli tullut vähintäänkin ikimuistoinen… Matkalippuja myynyt setä haki meidät hostellilta kuten lupasi, tosin puoli tuntia myöhässä. Ennen kuin astuimme bussiin, pojat ja Satu ryystivät apteekista hankittuja ihmerohtoja pahoinvointia ehkäistäkseen. Ei sitten niin mitään hajua mitä mikäkin piti sisällään, mutta ilmeisen hyvän makuisiksi ovat tuotteet saaneet kun pojat pyysivät lisää.
Ristinmerkkien ja lääkitsemisen jälkeen matka alkoi mukavasti. Serpentiinitie oli huomattavasti mukavamman tuntuinen näin päiväsaikaan ja aiemmin mainitsemani Vittipaldikaan ei tuntunut olevan työvuorossa. Kyydissä oli siis suunnaton ero. Matka jatkui muutaman tunnin, kunnes se pysähtyi viiden jälkeen jonnekin vuoren rinteelle. Edessäpäin oli kuulemma Mas Grande reikä tiessä ja menisi pari tuntia ennen kuin tie voitaisiin taas avata. Ei kun ulos ja juoksuttamaan itseään ja poikia. Pysäkistä tuli muutaman tunnin mittainen ja loppumatka sujuikin ongelmitta. Kukaan ei oksentanut taikka paskentanut syliinsä, taikka toistenkaan syliin.
Limaan saavuimme seuraavana päivänä 23 tuntisen bussimatkan päätteeksi klo 1300 aikaan. Taas taksi alle ja nokka kohti Surcoa ja varaamaamme "kotia". Päätimme siis yleisen viihtyvyyden nimissä jättää Titicacan väliin ja tulla suoraan Limaan leikkimään kotia. Varsinkin pojat ja aikuisetkin olivat jotenkin kyllästyneitä matkustamiseen ja parin viikon varikkopysähdys tulikin aivan tarpeeseen. Uuden kotimme bongasimme VRBO -sivustolta ja 600$ hinta kahdelta viikolta ei kuulostanut ollenkaan pahalta. Tilaa oli kuitenkin 4h+k.
Päiväohjelma Limassa oli kutakuinkin seuraavanlainen:
07.00 pojat herää ja ryntäävät olohuoneeseen tappelemaan katsotaanko Kipukoskia vai Porkkessiitä
10.00 Äiti ja iskä heräävät poikien huutoon että meillä on näläkä
12.00 Äitin opiskelut alkavat, Aaronin opiskelut alkavat, Henkan piirtelyt ja leikit alkavat ja iskän juoksuaika kolmen koulutusrastin välillä alkaa
14.00 Aaronin koulu loppuu ja iskä alkaa laittamaan ruokaa
15.00 Ruokailu. Tää on ihan sairaan hyvää! Paljo parempaa ku äitin tekemä!!! Suolalla saa ihmeitä aikaan ;)
16.00 Sorsapuistoon ja leikkipaikkaan kuivien leipien kanssa
18.00 Kaupan kautta kotio
20.00 Iltapala ja pojat omaan huoneeseen tappelemaan siitä että kumpi siellä oikein ulisee ja kumpi vinkuu
21.00 Sankarit tummuvat
21.01 Äiti ja iskä avaavat kaupasta salakuljettamansa karkkipussit siinä uskossa, että termiitit nukkuvat
21.01:01 Aaron huutaa, että mikä siellä rapisee???
23.00=> Äiti ja iskä nukkumaan
Mitä tylsää tuossa nyt muka on? No ei niin mitään, mutta luulisi Liman kokoisesta kaupungista keksivän muutakin tekemistä kuin sorsien ruokkimisen. Me emme onnistuneet. Koko ilmapiiri Limassa on äärimmäisen masentava. Kaikki on harmaata ja likaista. Puistoja on kaikkialla, mutta ne on tietenkin aidattu ja tarkoitettu vain silmäniloksi. Jalalla sinne ei tarvitse astua esimerkiksi palloa potkimaan. Ihmiset ovat kuin Porilaiset; suupielet väärinpäin ja aivan koko ajan. Jopa lasten leikkipaikoilla taitaa vallita kirjoittamaton sääntö: "Hauskanpito kielletty!" Leikkipaikat ovat hiljaisia ja lapset liikkuvat siellä madellen tympeä ilme kasvoillaan, kunnes tulevat hullut veljekset Suomesta. Koko elämä puistossa pysähtyy kun meidän pikku mussukkamme kiljuvat ja kirmaavat telineitä ylös ja alas, hyppivät keinuista ja hakkaavat toisiaan, välillä tietenkin parkuen. Hulluista Suomipojista puhutaan Limassa vielä pitkään!
Myös ihmisten asunnot ovat äärimmäisen masentavia. Lähes kaikki talot ovat muutan kerroksen korkuisia ja sen etupuolella on vähintään neljä metriä korkea muuri tai kalterit. Tuossa muurissa on myös ovi josta nipin napin saa auton mahtumaan sisäpihalle. Sisäpihalla on yksi paikka per asunto ja mikäli autot ovat ruudussa, on koko piha täynnä. Asunnon kaikissa ikkunoissa on luonnollisesti kalterit. Ikkunoista näkee joko naapurin seinän kahden metrin päässä tai sitten oman talon seinän kolmen metrin päässä. Asunnoissa on yleensä 1-2 "kuilua" keskellä rakennusta josta saadaan johdettua valoa myös keskelle asuntoa. Kaunis ajatus, niinkuin kommunismikin, mutta ei se vaan toimi.
Tuon kahden viikon aikana emme jutelleet yhdenkään naapurin tai Limalaisen kanssa. Jos heihin sattui kadulla törmäämään, katse vetäytyi nopeasti tarkkailemaan jalkakäytävän viereistä katuojaa. Tässä kohtaa Limalaiset eroavat Porilaisista siinä, että Porilainen olisi vetänyt kyselemättä turpaan ja kysynyt että vittuiletko vai mitä oikein tuijotat!
Kävimme myös muutamalla ostarilla ja keilaamassa joka olikin koko Liman kohokohta. Pojille se oli eka kerta, iskä voitti kaikki ja äiti voitti naisten sarjan. Jos joskus aiot mennä Perussa keilaamaan ja sinulla on 43 jalka, ota ihmeessä omat kengät mukaan. 43 EI ole enää Perulaisessa keilakenkäasteikossa mukana. Oli pakko survoa 42:set jalkaan ja sinnitellä vuoro loppuun varpaat kippurassa.
Liikkuminen Limassa on varsin helppoa taksin avulla eikä hintakaan päätä huimaa. Kymmenkunta kilometriä maksaa muutamasta eurosta lähes kymmeneen euroon. Halvimmat kyydit on niitä epävirallisia takseja joista varoitellaan kaikkialla. Ajoneuvona on yleensä valkoinen farmari Corolla ja auto pysyy hädintuskin kasassa. Kalleinta päätä edustaa virallinen, keltainen taksi joka ryöstää matkustajan häikäilemättä. Ja kuten aina, muista sopia hinta ennen kuin nouset autoon.
Me siis saimme Limasta tarpeeksemme ja ei jäänyt minkäänlaista ikävää tätä kaupunkia kohtaan. Itse Perussa ei ole mitään vikaa, ja Machu Picchulle on päästävä uudestaan, kunhan pojat hiukan kasvavat ja pääsemme kunnon Inca Traileille. Lopullinen niitti Limavihallemme iskettiin lentokentällä. Lentomme lähti vasta 01.30 ja kaupungin tylsyydestä johtuen päätimme olla paikalla jo illalla ja kierrellä mahdollisia puoteja kentällä. Saavuimmekin kentälle jo ennen kahdeksaa ja kahvihammasta kolotti. Eikun kahville ja pullalle. Löysimme aivan törkeän hyvää "TaunoKallio"-kokoluokan kanelipullaa ja istuimme nauttimaan antimista. Hetken nautittuamme laskin kassimme. Yksi, kaksi, kolme, neljä… Eissaatana!!! Yksi puuttuu!!! Ja tietenkin se jossa lukee Mares ja jossa on Satun käsimatkatavarat.
Päätämme tarinamme Ameriikoista tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti